Pakomatka, pakoputki, mitänäitänyo

Vahin kännisiä kissoja tässä. Eläinlääkäri kävi nääs kylässä. On siis aikaa tapettavana, siispä kirjottelen!

Palatakseni palautteisiin, jota tua iltaläpyskän juttu on ylleni vyäryttäny. En jaxa nyt kuivaa asiaa eli tyhjentävä tilitys ihmisii askarruttaneista aiheista eli viisumit ja työpaikat ja semmoset, niihi palaan tuonnempana.  Sen sijaan nyt on oikee hetki kirjottaa asiasta, joka miulla on muutenki ollu jo pitkään sellasena kutinanananananana sormenpäissä et tästä miun pitää jossai kohin avautua.

Sitte ku Teemu kirjotti plokissaan asiaa liippaavan lätinän ja sitte ku oli keskustelupalsta-tms-kommenttia asiasta ni totean et nyt jos koskaan! Tartun tähän! (ai lav noi keskustelupalsta yms viästiketjut! Siältä voi ammentaa viälä pitkään, ja jos ei muuta ni ainaki hyviä nauruja!)






Yleinen kuvitelma on, että kaikki jotka tekee tämmösiä isoja ratkasuja elämässään, ni myä ilman muuta lähetään jotain asiaa karkuun. Paetaan jotain, kun ei kyetä kohtaamaan todellisuutta, arkea, ongelmia tai jotain. Nää kommentit tulee usein melkosen ylimielisyyden sävyttämänä. Että MINÄ olen vahva ja kestän, SINÄ olet heikko ja pelkuri koska pakenet. Sitte muistetaan myäs muistuttaa, että arki se on siä paratiisissakin ja että ei ongelmiaan karkuun pääse ja routa ja porsas ja taivaanrannanmaalari ja kyllä se kuule se elämä opettaa ja sitä rataa.

Miten myä mordorilaiset ollaa kasvatettu tällee että hyväksyttävää, sankarillista on kärsimys? Vaikeudet kasvattaa luannetta, vaikeuksien kautta voittoon! Ei tämä elämä kenelläkään mitään ruusuilla tanssimista ole, eikä kuulu ollakaan! Tuskassa ja kamppailussa, siinä on glooriaa! (peeääs. mitä vittua on glooria, tajusin just et en tiiä). Ja hyi se on kamalaa jos joku kehtaa poiketa Siitä Oikeasta Tavasta Elää ja tehä toisenlaisia ratkasuja, ja menee viä, se saatanan hippi, ja löytää sitä kautta siallulleen rauhan ja ittelleen onnellisen miälen! Jumalauta!

Ehkä tämä on pakoa ja karkuun lähtemistä, mutta ei miun kohalla ainakaan mitenkään negatiivisessa sävyssä.  Miä olin vaan vitun tympääntyny elämääni, se oli pyäriny samaa rulettia jo vuoskaudet enkä miä nähny mitään tietä ulos, olin ihan käetön lapanen ja junnasin vaan. Odotin jotain, mutten tiänny mitä. Se olo, se odottava olo, miulla on ollu niin kauan ku miä muistan. Sellanen olo, että kyllä miun elämä tarjoaa miulle vielä JOTAIN, joskus, ja sitte ku se eteen tulee ni miä tajuan että TÄTÄ miä oon koko elämäni vartonu. Välillä tuli sellasia hetkiä että putosin henkisesti paskakaivon pohjalle ja velloin fiiliksissä, et vittu tää elämä mitään tarjoa, tätä samaa saatanan paskaa se on hautaan saakka.

Lopulta, ku oli viäteri tarpeeks kireelle päässy, ni miä tajusin, että pelkkä odottaminen ei riitä. Ei kukaa oo tulossa soittamaa ovikelloa joku päivä ja tuomaan miulle tarjottimella jotain maagista Ratkasua Kaikkeen. Kyllä miun on yksinkertasesti lopetettava kärvistely siin odotellessani. Oli potkastava itteeni perseelle, otettava vastuu tulevaisuuesta omiin piäniin nakkisormisiin kätösiini, koska ei oo tulossa mitään kaiken muuttavaa ihmettä, jollen mitä itte tee elämälleni jotain. Oli tehtävä jotain, jotain tarpeeks isoa ja erilaista, että miä saan elämäni muuttumaan ja pääsen irti siitä jumituksesta mihin olin joutunu.

Teemulla kävi toisin. Se lopetti viinan kans läträämisen ja sillä lailla muutti elämänsä ja löys ittestään ihan uuen, onnellisen ja hoikan, miähen (syä jo jotain, siä senkin solakka Suamiin!). Oon tavattoman onnellinen Teemun puolesta. Valtavaa vahvuutta osoittaa, että pystyy muuttamaan elämänsä tuol viisii. Hattu pois päästä ja syvä kumarrus!

Miä itte taas oon toisenlainen ihmiin, heikompi ehkä. Miä en usko että olisin kyenny repimään ittiäni irti  asioista, jollen ois ottanu jalkojani (eli lentokonetta) alleni ja lähteny tarpeeks kauas, niin henkisesti ku fyysisestiki. Miun piti oikeasti ottaa etäisyyttä siihen elämään, ja vasta sitte miä pystyin jotenkii rauhottumaan ja ymmärtämään asioita uuella tavalla. Tajuumaan, mitkä asiat on tärkeitä ja mitkä ei. Niitä tärkeitä ei paljon ole, ja se on ollu valaiseva huamio.

Mikä toimii yhelle, ei vältsysti toimi toiselle. Yx tykkää äiteestä ja toinen tyttärestä -homma niinku.

Jokaiselle suatakoon sen oman polkunsa ja paikkansa löytäminen, ihan just silviisii ku sen haluaa kukin löytää.

Täällä Hiekkakikkareella oon nyt. Odottava olo on poistunu ja tilalla on fiilis, että oon ikäänku perillä.


Olen perillä....

...ja elämä on silkkaa ilotulitusta! Ja vaikkei olis ni ainaki on lämpöstä, saatana!


Kommentit

Tebbs sanoi…
Hyvä teksti, vois melkein olla mun kirjottama! :)
Anonyymi sanoi…
No siin on just nää keittiöpsykologit
ja kateelliset uskaltamattomat asialla. Joku tuntee syntyneensä väärään aikaan, kroppaan tai paikkaan. Sitten se larppaa, transsaa tai muuttaa, ei se sen kummempaa ole - täytyy vain tehdä asialle jotain. Ne uskaltaa jotka uskaltaa. Ja muut ei uskalla muuta tehdä kun leukoja louskuttaa. Mä ainakin nostan hattua sulle ja toivon lisää blogipäivityksiä. Go you!!
Anonyymi sanoi…
Iltalehen kautta blogin löysin. Huippukamaa! Tulee todella hyvälle tuulelle. Vitsi, koskaa en oo oikee blogeja lukenu, mutta tätä alan seuraamaan! Asennetta, hyvä!!

Tsekkaa myös nämä

Mielensäpahoittajamuumio suurkaupungissa

Oodi uudelle Kissakonttorille

Herra Ylpön Perse

Persaukinen vanha pläski ihmisraunio

Raksaprojekti loppusuoralla!