Kaukomaille jämähtämisen mälsemmät puolet



Tossa edellisessä postauksessa ohimennen mainittin, että täällä kaukana asumisen paskoja puolia on se, kun koko ajan saa olla hyvästelemässä ihmisiä. Kun muut tulee vaan käymään ja itte on juurtunu olemaan foevaah. Kääntöpuolena on tietty se, että koko ajan saa olla myäs että jeeeeeee, jihuuu, tuli se-ja-se käymään, mutta jo siinä tervetuliaiskippiksiä kilistellessä tietää, että kohta nuo taas lähtee poies.

Tämä asia jäi päähän pyörimään ja nyt ku oon kerranki kirjotusvireessä (ja nettiyhteyski toimii) ni listaanpa muitaki asioita, joita kaukomaille mamuks jämähtäjä joutuu kohtaamaan. Ikäänku osottaakseni sen, että ei tämä kuulkaa ole silkkaa aurinkonpaistetta ja regei okeita. Välillä mättää, vituttaa ja on vaikiaa, kaiken kanssa.


Sosiaalisen verkoston tyhjästä nyhjääminen.
Kun vuostuhannen vaihteessa olin puoltoista vuotta Tukholmassa tyäkomennuksella ja palasin sieltä takas kotio Mordoriin, ni vannoin että ikinä en enää muuta ulkomaille. Ihan siitä syystä että kun pohjimmiltani olen aika epäsosiaalinen ja yksin viihtyvä mörkö, ni ei miusta enää siinä elämän ehtoopualla oo siihen, että paukahan johonki mestaan ja alan ihan tyhjästä luomaan jotain saatanan ihmisverkostoa ympärilleni ja rupeen nimmaan perkeleesti tutustumaan ja kyseleen et voisitsä leikkii mun kaa ku mul ei oo ketää kavereita.

Tänne Hiekkakikkareelle asettumista helpotti se, että paikka oli entuudestaan hyvinki tuttu ku olin täällä usiasti jo lomalla käyny ja oli jo valmiiks tuttuja ihmisiä. Ja sitte ku rupesin sukeltamaan ni sitä kautta löyty ihan uuenlainen ihmisverkosto ympärille ilman sen kummempaa äheltämistä.

Vaikka täällä onki sosiaaliset pympyrät syntyny jotakuinki ittestään, ni ohan se kuitenki aikamoista alottaa ihan nollasta.

Toisaalta: nollasta on mukavakin alottaa. Kukaan ei tiiä valmiiks millanen dorka siä olet, kukaan ei omaa kuulopuheisiin perustuvia ennakkokäsityksiä siusta. Antaa mahollisuuden vähän huijata, siinä aluks. Että en oo kuulkaa yhtään synkkä kusibää vaan toisenlainen aivan! Totuus kyllä tulee ilmi ennemmin tahi myähemmin, sillä kun on tuonelan tienviitta luonteeltaan ni ei sitä loputtomiin jaksa virnuilla vaikka kuinka aurinko paistais joka päivä.


Paikallisen kielen oppiminen.
Se on niin vaikiaa, jumaliste että onkin vaikiaa! Varsinkin kun ei ole siunattu kielipäällä vaan on saanu matikkapään. Tukholmassa asuessa sain työpaikan puolesta viikottain puolentoista tunnin session yksityisopettajan  kanssa ihan ruåtsin kiälessä. Ja toki olin koulussa ruattia lukenu ja sen jotenki ylppäreissäki läpässy. Mutta en jumaliste oppinu ruatsia puhumaan. Yritin kyllä, mutta kun yks kerta tilasin snägäriltä  jonku purgerin kirkolla (kyrka) enkä kurkulla (gurka) ni lopetin ees yrittämisen.

Täällä oon nyt yli 4 vuotta lorvaillu enkä puhu sujuvaa indonesiaa, en millään. Pärjään jotenkuten kaupassa ja pystyn piäniä asioita hoitamaan mutta minkäänlaiseen järkevään keskusteluun en indonesiaks kykene. Kävin kielikurssillaki tuossa juolukuussa ja turhauduin siellä aika kovasti, kun miun päähän ei uuet sanat suostu mitenkään jäämään. Mutta periksi en anna, menen jatkokurssillekin, kuhan sellanen järkätään. Jos tarpeeks vaan jankkaa ni kyllä puupäähänki sana silloin toinen tällöin jää.

Opin kyllä joulukuun kurssilla uuen sanonnan: MINUM DULU! Eli juuaan ensin. Se on jännä miten toi baarisanasto ja sellanen kyllä jää kerrasta mieleen.

Enklannilla onneks kyllä pärjää, melkeen missä vaan. Sen suhteen on kyllä täälläkin ollu vähän opettelemista, johtuen siitä, että on paljon australialaisia, ja niien aksentti on joskus sellasta puuroa ettei siitä ota mitään helvetin tolkkua. Esmes tuon yhen Robertin puheesta en ekaan pariin kuukauteen ymmärtäny varmaan kun joka toisen sanan. Joka yleensä on joko FUCK tai FUCKING. Nyt ymmärrän ehkä 75% siitä mitä se puhuu.

Ulkomailla asuessa omalla kielellä puhumista kaipaa joskus tosi paljon. Täällä turistirysääntyneellä Hiekkakikkareella tosin melkeen ympäri vuoden käy mordorilaisia, ja muutamia asuukin täällä ihan vakituiseen, joten tätä onkelmaa miulla ei enää kauheesti ole. Mutta kyllä viä pari vuotta sitten meni joskus kuukausia, etten puhunu suameks ku kissoille. Sitte meinas tukehtua puheripuliin ku vihdoin tuli kavereita mestoille ja sai niien kanss höpistä ihan suameks vaan. Aijjettä.


Byrokratia.
Joka maalla on omansa ja missään sen kanssa ei pysty olemaan tekemisissä ilman että menee hermot. Eikä maahanmuuttaja pysty olemaan missään ilman että on pakko asioida viranomaisten kanssa.

Tähän miun ei tarvi enempää sanoakaan, koska aiheesta olen täällä aika paljon ennekin napissu. Jos ette oo viä lukenu ni lukekaapa miun postaus aiheesta työlupa Indonesiaan. Indonesiassa byrokratian kiemurat on aivan omaa luokkaansa.


Kotimaan ihmissuhteiden näivettyminen.
Väistämäti, jos lähet tois pua maapalloa etkä ramppaa ees vuosittain kylässä entises kotoon, ni kyllä ne läheisimmiltäki tuntuneet ystävyyssuhteet tuppaa viilenemään. Vaikka kuinka ois uhottu että beeäfäf maaliman tappiin saakka, niin kyllä siinä käy silläviisiin, että ei sitä koko ajan jaksa olla ylläpitämässä yhteyksiä. Kavereilla elämä jatkuu, ei ne paina pause-nappulaa vaan siks että siä lähit maalimalle ettimään ittiäs. Ja siullaki tulee uusia kiinnostuksen aiheita, jotka ei välttämäti uppoa siun vanhoihi ystäviin. Ja mitä sitä nyt sitte selittelis että toi naapurin yks aussimiäs on niin kuuma, kun ei siun kaverit oo sitä koskaa ees tavannu. Etkä siä ittekään jaksa aina järin kauheesti kiinnostua siun vanhojen kavereittes uusista jutuista, ku et oo niissä millään tavalla itte mukana.

Nykyaikana on onneks sosiaaliset meediat ja hail Satan niiden olemassa ololle! Helepottaa yhteyvven pitoa kavereihin ja vaikkei yhteyksiä aktiivisesti piettäiskä ni pysyy sitä ees jotenkuten kartalla että mitä siä kaukana entisessä kotomaassa kavereille kuuluu.

Toisaalta, asialla kuin asiallahan on kääntöpuolensa, ja niin tässäkin. Kauas pois kun karkaat pitkäks aikaa, niin tulet huomaamaan ketkä niitä oikeita ystäviä oikeen on. Saattaa tulla yllätyksiä sen suhteen, että ketkä jaksaa pitää yhteyksiä, ees harvakseltaan. Ketkä tulee käymään ja ketkä ei. Toisaalta on niitäkin ystäviä, joista ei välttis kuulu mitään pitkiin aikoihin, ehkei vuosiin, mutta ans olla kun pärähät käymään johonkin mihin se pääsee vaikka spåralla, ni siinä se on, hihassa kiinni, ja kaikki on ihan niiku et ois koskaan missään ollukaan. Siitä jatketaan mihin joskus jäätiin ja se jos mikä on hienoa sekin.

Irrallisuuden tunne.
Neljä vuotta olin ihan virallisestikin irtolainen, noin jos nyt otetaan tää asia ihan sillai viranomaisnäkökulmasta. Olin kirjoilla Helsingissä, statuksella "vailla vakituista asuntoa" ja olin ilmottanu, että olen matkoilla. Kuitenki asuin enempi vähempi pysyvästi jo täällä Hiekkakikkareella. Tismalleen 4 vuotta siitä kun Mordorista lähin (1.1.2011) niin siirryin kirjoille tänne Indonesiaan. 1.11.2015 nimittäin tulin työlupaviisumin kanssa maahan, jolloin muutuin täällä vakituisesti asuvaksi todelliseksi ihmiseksi. Virallinen osotteeni myös Mordorin väestörekisterissä on nyt Gili Trawangan.

Mutta noin niikun henk.koht. on kuitenkin yhä sellanen irrallinen feelis. Indonesialainen en ole, Suomessa en asu. Useimmiten tunne on se, että täällä olen kotona. Mutta koska pärstä on länsimainen pallinaama, niin on se päivän selvää että muukalainen olen enkä muuksi muutu, olin täällä miten pitkään hyvänsä.

Toisaalta, kun tän alien-statuksen näkee heti naamasta, niin saa osakseen tiettyä ymmärrystä. Että eihän toi tajua kun ei se oo meikäläisiä. Toimii myäs siten, että kattos, tolta voi kyniä ylihintaa kun se on länsimainen porsas.


Muuta ei nyt tuu miäleen. Jos asiaa jotenki summaa: ei uuteen maahan muuttaminen ja sinne asettuminen ihan ilman vaivannäköä tapahu. Kyllä se vaatii hermoja ja säätämistä ja välillä miettii, että vittu kyllä jossain muualla pääsis helpommalla. Mutta asioilla on tapana järjestyä, ja niin täällä Indonesiassakin, vaikka oon niin kaukana kotoa, ihan eri kulttuurissa.

Päivääkään en ole, vieläkään, tänne jämähtämistä katunu.

Ei miul nyt muuta. Molo vaan!

Eiku joo viä pari jutskaa....

Tätä postausta liippaa läheltä, tai ainaki melkeen, myäs alla olevat vanhat blogijutut:





Lopuks tähän tämmönen yllätyslinkki. Klikkaappa huvikses!




Kommentit

Ana sanoi…
Voimaan vaan uuteen vuoteen! Olitpa missä vaan, aina on paskoja päiviä ja paskoja aikoja, ja sit hyviä ja loistavia aikoja. Kunhan ittensä kanssa tulee toimeen, se on pääasia. Koska itestään ei pääse eroon (helposti).
Olipas hyvä summaus. Allekirjoitan!
Ahhahha, hauskasti kirjotettu! Voin allekirjottaa kaiken! Uusien tyyppien tapaaminen on ihan jees, mutta jatkuva hyvästely alkaa tympimään nopeasti.

Tsekkaa myös nämä

Mielensäpahoittajamuumio suurkaupungissa

Oodi uudelle Kissakonttorille

Raksaprojekti loppusuoralla!

Persaukinen vanha pläski ihmisraunio

Herra Ylpön Perse