perjantai 23. joulukuuta 2016

Joujoujou!

Se on joulu taas. Suatanas sentäs. Onneks täällä Hiekkakikkareella hömpötys ei ole aivan lapasesta lähteny, vaikkakin enenevissä määrin on kauheita muovikuusia pojottamassa siellä sun täällä. Joulu, PYH!

Itse vietän tämän joulun tukevasti duunissa. Taalasmaana Edenissä. Tämäpä onkin jännää aikaa, koska meri - tuo kalojen vilpola - on tällä hetkellä niin raivokkaalla tuulella, että veneliikenne on aivan kusessa. Aallot on hirviät. Balilta kulkevat pikaveneet on enimmäkseen peruttu, ja jopa Hiekkakikkareen ja Lombokin väliä suhaavat public boatit on seis. Bangsalin satama Lombokilla on sulettu. Majataloon pitäs tulla tänään kolme huoneellista asiakkaita, mutta saapi nähä pääseekö niistä kukaan perille. Tiettävästi tänne on yhä mahdollista jotenkin rantautua, jos tulee Lombokin kautta. Privaatti-pikabotskeja voi vuokrata, ne kulettaa. Kyyti on varmasti melkosta höykytystä, mutta sentäs nopia. Kuolemanpelkoa ei tarvi kitua ku vartin verran.


Pitkemmittä löpinöittä (miun tarttee jatkaa oikeita töitä) joten tiptap, tähän kuvaa ja tunnelmaan, moido!

PS. Jos on herkkää joulun tunnelmaa sukkiksissa ja antavainen miäli, lahjotuksia saa tuutata tulemaan! Klikkaa tästä ja anna roponen. Miulle tahi mirreille. Tai vaikka molemmille!


perjantai 16. joulukuuta 2016

Lombokin shoppailupäivähelvetit

Epicentrumissa oli viime maanantaina noin kaks miljoonaa ipanaa. Helvetti valloillaan.


Käyn noin kerran kuussa Lombokilla ostoksilla. Lähinnä ostamassa muutaman sata kiloa kissanruokaa ja muita juttuja kissaprojektille, mutta toki samalla myös ittelleni pari kassillista kaikkea tarpeellista. Esimerkiks hyvää leipää, makaroonia, pestoa. Siivouskamoja, hyttysmyrkkyä, samppoota ja muuta paskaa. Kaikki on Lombokilla niin paljon halvempaa, että Sulo Vilen hamstraa kyllä.

VIHAAN näitä Lombokin retkiä. Syystä että.

Meri saattaa olla räyhäkäs ja miä pelkään ku syätävä aallokkoisella merellä. Kyydit on siis aina sellasia mitä jännitän ihan vatta kippuralla jo monta päivää etukäteen.

Autokuskini on ruvennu viime kertoina ärsyttämään miuta niin suunnattomasti, että jo sen naaman näkeminen nostaa verenpainetta. Olen käyttäny häntä jo muutaman vuoden eli olen vakkariasiakas, ja buukaan häntä myös aina jos kaverit tarvii kyytejä lentokentältä ja sinne takasin. Tuon tälle gubbelle siis aika paljon asiakkaita ja täten tuloja. Kohteleeko hän miuta kuten luottoasiakasta? Ei todellakaan. On viime kertoina tullu aina vähän myöhässä miuta Lombokin satanasta noutamaan. On hakenu paskalla autolla jossa ei millon toimi ilmastointi, ovi ei mene kiinni, moottori keittää puolen tunnin välein tai joka kerta kun se koskee jarruun niin auto piipittää henkesä hädässä. Suikkailee miun kauppastoppien välissä hoitelemaan omia asioitaan ("sori, ihan vaan pikanen pysäys tuolla yhessä paikassa...."), säätää miulle niin paskoja veneitä takasin kotio Hiekkakikkareelle että hirvittää ja muuta kaikkea paskaa. Ja jollei hän itte pääse miuta kuskaamaan ni lähettelee jotain puupäitä jotka ei löydä ensimmäistäkään kauppaa mihin tarvii mennä ja miun pitää roikkua koko vitun päivä puhelimessa kysymässä ohjeita ja antamassa luuria kuskille että voitko saatana kertoa tuolle tollolle missä on Epicentrum! (Epicentrum on vain ja ainoostaan Lombokin isoin ostari, ohan se ny varma että työksee autoa ajava jätkä ei sitäkään löydä...)

Shoppailu ylipäätään on ihan perseestä ja jos miulla ois varaa niin palkkaisin personal shopperin.

Kun auto on täynnä ja on kotiinpaluun aika, se tarkottaa että Lombokin päässä auto tyhjennetään pieneen pikaveneeseen, joka tuo miut takasin Hiekkakikkareelle, ja rantautuu tuohon Kissakaupan lähimmälle rannalle. Hyvässä tapauksessa veneen jätkät auttaa kantamaan rojut veneestä rannalle, paskassa tapauksessa ne ojentelee miulle kamat ja joudun ite raahaamaan kaiken rannalle. Samalla kun aallokko läimii päin näköä, jos oikeen moukan tuuri käy ja keli on vähän semmonen, niikun se monesti saattaa olla.

Tämän jälkeen se pahin helvetti vasta alkaa. Miulla on parhaassa tapauksessa reilut 250 kiloa kissanruokaa, joista isoimmat säkit painaa 22kg kappale. Lisäks on nyssäköitä ja laatikoita, missä on millon mitäki roinaa. Rannalta matkaa kissakauppaan on joku 50 metriä, jos on päästy veneellä just ihan lähelle. Yleensä rantautuminen on tuossa vähän sivussa eikä ihan lähimmässä kohassa. Siinä on ravintelit täynnä asiakkaita ja ranta piukassa diskovartaloita grillaantumassa, kun miä alan hiki päässä ja pyärtymisen partaalla roudaamaan rojuja kaupalle. Yheksässä kerrassa kymmenestä kukaan ei tule auttamaan. Joskus todella harvoin jotkut raamikkaat rantaurokset ja joskus jopa piukat fitnespimut säälii miuta sen verran, että tulevat kysymään tarvisinko apua. Miltäs näyttää? Miä saatanan vanha vetelä luuska joka en oo lihaksilla pilattu ni siinä raahaan näitä 22kilon jättisäkkejä niin suorituskykyni äärirajoilla, että henki meinaa lähteä. Kyllä kiitos, apu olis tarpeen. Itku meinaa yleensä tässä kohin tulla, joko vitutuksesta jos kukaan ei auta, tai sitte silkasta kiitollisuudesta sillon ku se harvinaisuus tapahtuu, että joku ees vähän jeesaa.

Eikä paska lopu siihenkään, kun kaikki rojut on saatu raahattua kissakaupalle. Tämän jälkeen miulla on yleensä muutama laatikollinen kissaruokapurkkeja, jotka on menossa kissasairaalaan, sekä vähintään 4-5 niitä 20-22 kilon valtavia nappulasäkkejä, joista suurin osa on menossa miulle kotio, ja loput kissasairaalaan. Tämän lastin liikutteluhan vaatii heppakärryä. Heppataksit eli cidomot liki järjestään kieltäytyy, syystä tahi toisesta, ottamasta miun kamoja kyytiin. Pojotan siis tuossa tien poskessa ja odotan, että tulee ns. rahtihepo eli dongol. He auttavat aina ja he ovat kivoja. Ukkojen kanssa lastataan hevoskärry ja sitte miä alan posottaa pyärällä eellä ja hevo seuraa perässä. Osa lastista tipautetaan miun Palatsille ja sitte pyhkästään viemään loput Lutwalaan kissasairaalaan.
Tämän jälkeen kotona on vielä kamojen purku, mutta yleensä se saa ottaa huomiseen. Olen yltä päältä hiessä, suolaveessä ja hiekassa, ja tilanne vaatii hetken ihan vaan istumista ja tupakin polttelua ja huokailua että vittu aaaaah, ei tarvihe kuukauteen ainakaan mennä uuelleen.

Rahaa näihin reissuihin palaa reippaasti, mutta toisaalta eipä tarvi sitten täällä Hiekkakikkareella ostella vaikkapa hyttysmyrkkyä (puteli myrgyä Lombokilla noin 11.000rp, täällä 20-25.000rp). Kyyditykset maksaa seuraavaa: paikallisvene Lombokille aamulla 15.000rp, auto+kuski päiväks 400.000rp, privaatti pikavene takasin 300.000rp, dongol-hevosrahtikyyti 100.000rp.

Viimeks kävin nyt maanantaina vetämässä tän helvetin läpi. Tällä kertaa miulle oli taas laitettu uus autokuski, mutta hänpä olikin aivan hyvä. Sellanen lyhyt ja pieni jannu, puhui hyvää enklantia, löysi kaikki kaupat mitä tarvittin sekä järjesti miulle todella hyvän veneen takasin kotio. Pummin häneltä heti käyntikorttia, että ens kerralla soitan suoraan siulle ni mennää sitte taas.

Ilahduin myös valtavasti, kun kävin Gramedia-nimisessä kaupassa. Sieltä haetaan yleensä toimistotarvikkeita, mutta indonesialaiseen tapaan siellä myydään myös mm. musasoittimia ja laukkuja ja mitä nyt millonkin. Tämä on maan tapa: kaupat ei oikeen osaa keskittyä yhteen asiaan, vaan varmuuen vuoks myyään pikkusen kaikkee, jos joku vaikka ostais. Mutta Gramediassa miut ilahduttu kun löysin kunnollisen, oikeanlaisen, englanninkielisen KALENTERIN! Sellasta etin vuosi sitte pää savuten, mutta missään ei ollu muuta ku jotain koraanin lauseita tuuppaavia höpöhöpöjuttuja. Nyt oli jopa paria erilaista kalenteria tarjolla eikä ees maksanu paljo mitää. Jumalaare että miun 2017 tulee olemaan niin helvetin organisoitu ettei mitään järkee! Vaikka kalenteriton laiffi tuntu jossain kohin ihanan vapauttavalta, fakta on, että miulla on nykysin lusikka niin monessa sopassa, että mistään ei tuu mitään, jollei asioista piä minkäänlaista kirjaa.
Kipollinen oikeeta maailmaa


Miulla on näillä Lombokin reissuilla aina vakio-pysäkit missä käyn ostamassa tietyt asiat. Tuolta ostan nää jutut, ja tuolta nuo. Viimeinen pysäkki ennen kotiinpäin suuntaamista on aina Epicentrum. En sieltä välttämättä mitään tarvitte, mutta siellä on Starbucks. Kyllä ihminen ees kerran kuussa tarvii tuopillisen oikeeta maailmaa ja miulle se kulminoituu Starbucksin frappeen. On niin järkyttävän kallis (55.000rp noin, hinta jota hyvin harvoin ees kuvittelisin laittavani esim. ruokaan), mutta kerran kuussa sallittakoon tuommonen hulluus ja holtittomuus.

Tällä kertaa visiitti Epicentrumiin oli aika hirviä. Oli joku pyhäpäivä, joten koulut kiinni ja Epicentrumissa joku helvetillinen karnevaali lapsille. Saatana kun ahisti, mutta hoitelin hommani ja suikkasin sieltä mitä pikimmiten ulos.

Olin etukäteen valmistautunu siihen, että Epicentrumissa sijaitseva paikallinen Prisma, eli HyperMart olis hirveissä joulufiilareissa, koska viime vuonna näin oli. Kauppa oli puolillaan hirveitä muovikuusia ja krääsää, mutta nyt ei ollu. Sen sijaan siellä oli mestat täynnä Star Wars -juttuja. Uus leffa tulee täällä ensi-iltaan tänään, ja Epicentrumissa sijaittee Lombokin vissin ainoa leffateatteri. Puoli Hiekkakikkaretta onkin siellä tällä hetkellä, tai myöhemmin tänään, vetämässä popkornia napaan ja kattomassa mitä Darth Vader puuhailee.

Minä en ole. Olen kissakaupalla, ja odotan että eräs ihana turistirouva tuo miulle yhen kissapotilaan. Mirri oli Gili Airilta ja sillä retkotti persesuoli ulkona. Rouva vei hänet tänään Lombokille eläinlääkäriin missä kissaraukan perse on korjattu ja on nyt tulossa takasin tänne päin. Kissa tulee miun huusholliin toipumaan.

Sepä onkin vasta viides kissa joka miun hoiviin tällä viikolla päätyy. Kissasairaala on jotakuinkin täynnä, sadekausi on räjäyttäny tautihelvetin valloileen ja tässä alkaa taas olla vitsit vähissä. Riittämättömyyden tunne on läsnä koko ajan, sen minkä epätoivolta sijaa saa.

Lisää kissoista later.


Sisäänkäynti paikalliseen Prismaan eli HyperMarttiin oli koristeltu miuta suuresti miellyttävällä tavalla.

HyperMartin kassat. Niitähän on siis helvetillinen määrä, mutta IKINÄ ei ole auki kun yks tai kaks. EI IKINÄ!


Karnevaali helvetistä.

Eläinkaupoissa on pakko käydä kissaruokaostoksilla. Tekis aina mieli ostaa myös kaikki kissat jotka siä häkeissä surkeena oottaa että joku veis kotio.




tiistai 6. joulukuuta 2016

Blogihommelia


Meiän ulkosuomalaisten blogosfäärissä, ja varmaan muuallakin, kiertää vimmatusti tämmönen Blogger Recognition Award -vouhotus. On otettava koppi, kun tunnustuksia on tullu tänne miunki kämäsen blogin suuntaan jo pari tsipaletta. Ihme juttu, koska omasta miälestä tää miun blogi on aika näivettyny ja ittiään toistavaa paskaa tällä hetkellä. Runosuoleni on tukossa ja jotenkin on ollu viime ajat hirviän vaivalloista saaha mitään tekstiä paskannettua. Ajatukset ja aika on tuhlaantunu kaikenlaisessa muussa hömpötyksessä. Oon huano ihmiin! Mutta kylä kivalta tuntuu tunnustuksia saaha, semminkin kun tulevat kanssabloggaajilta.

Asiaan: kiitos täten Life In English- ja Pala suklaata -blogeille, jotka miuta tällä haasteella heitti. Lukase enämpi alla olevista linkeistä:
http://lifeinenglish-australia.blogspot.co.id/2016/11/blogitunnustus-laatublogeille-ja.html
https://palasuklaata.wordpress.com/2016/12/03/blogitunnustus/

Ja hommaan kuuluu, että nyt pitää vastata pariin bloggaamiseen liittyvään kysymykseen.

Kuinka aloitin bloggaamisen?

Kirjottelin ekoja näsäviisastelevia blogeja jo joskus pari sataa vuotta sitten, kun internetti oli vielä lähinnä savumerkein toimiva tiedon hiekkatie. Niihin blogeihin kerty myös matkarapsoja, joitten pykääminen oli kivaa. Kun oli kerranki jotain jännää kirjoteltavaa, eikä vaan jotain tylsää valittamista ja vatvomista että katoin tänää telkkarista sitä ja vittu kun ihmiset on perseestä ja oispa kaljaa. Keskityinki lopulta kirjottelemaan vaan reissublogeja, ja kuten kaikilla muillaki tän alan nysvääjillä,  tarkotus oli lähinnä kollektiivisesti raportoida äitille ja kavereille että missä mennään, hengissä ollaan ja toimiiko vatta. Kaverit alkoki sitte jakamaan miun matkaplokilinkkejä etiäpäin ja lukijamäärät rupes nousee pelottaviin sfääreihin.

Tämän blogin missä nyt ollaan ni alotin 2011 (lue se ihan eka postaus tästä!), kun olin saanu ährättyä päätöksen, että laitan elämän Mordorissa pakettiin ja lähen noin vuodeksi kiertelemään mualimaan ja ettimään ittiäin ja valaistumaan ja muuta paskaa. En tiänny sillon, että reissaamisesta jaaritteleva blogi muutuu toisenlaiseks aivan ku jämähän tänne Hiekkakikkareelle. Ja btw, tän blogin nimi vituttaa miuta suunnattomasti tällä hetkellä, mutta olkoot nyt. Puumailut ei oo paljo kiinnostellu, eikä miun motarikaan enää kutsuvasti loimota, kun ei ole rahaa matkustella, eikä oikeen ees huvitustakaan. Mutta pysykööt tuo pöljä nimi, toistaseks ainaki,

Miulle blogin kirjotus on kuulumisten kertoilun ja suolen toiminnasta uutisoinnin lisäks nykysin lähinnä sellasta pääkopan tuulettamista. Saa asioita ittestään ulos ja justiinsa tismalleen sillä lailla kun ne haluaa itte sanoa. Kirjottaminen on miulle jotenkin puhumista helpompaa, pysyy ajatukset paremmin kasassa ja sillai.

Ohjeita alotteville bloggaajille?

Emmiä tiiä.  Selväähän on, että pitää kirjotella säännöllisesti ja höystää postauksia kuvilla. Kuvien on hyvä olla muutaki ku 200 otosta siitä mitä siulla on tänää päälläs. Ja on hyvä osata kieltä jolla blogia kirjottaa (miäkii osaan suamee tosi hyvin vaikka täällä lässytän lähinnä kymiks), ja kieliopin perusteet kannattaa olla hallussa. On hirviä lukee tekstiä, jos yhdyssanat on järestään päin  persettä, mutta ei miun miälestä silti tarvi olla asian kanssa fanaattinen että jokasesta pilkusta soittelee kielitoimistoon ja kysyy onks tää oikein. Itte en hinkkaa tekstejäni juurikaan, suurin osa lähtee julki jotakuinki suoraan kirjottelun jälkeen. Ja usein sen kyllä huomaa... seuraavana pänä kun itte lukasee tekstinsä ni hokaa välittömästi jokaisen virheen ja korpeaa kaikki tyhmästi muotoillut asiat, mutta meni jo, turha vollottaa kun paska on jo housussa. En käy oikeestaan koskaan jälkeenpäin tekstejä korjailemassa.

Toki jotain tekstejä olen nysvänny pitkäänkin, varsinkin jos niissä on jotain vähän sellasta arkaluantosempaa/henkilökohtasempaa asiaa tai koen muusta syystä tarvetta miettiä tekstiä kunnolla, jotta saan asiani julki niin, ettei jää ihan älyttömästi tilaa väärinymmäryksille.

Sellanen aitous ehketi on kova juttu, joka kenties tulee paremmin läpi kun ei jokaista tekstiä vatvo sataa vuotta ennenku tohtii julkasta. Kun tämä ei mitään journalistista pullistelua kuitenkaan ole, eikä tällä Pulizer-palkintoa olla hakemassa. Sopivassa suhteessa yleistä plörinää ja henkilökohtasta antia, ni hyvä tulee. Ja huumoria, jumaliste, huumoria kehiin!

Miusta bloggaamiseen, niikun ei moneen muuhunkaan asiaan, piä suhtautua tosikkona tahi veren maku suussa. Puhun nyt nimenomaan tämän tyyppisistä blogeista, mitä itteki kirjotan. Joitten takana on ihan vaan ihmiin, joka kirjottelee lähinnä omaks ilokseen, kavereilleen ja tuttavilleen. Ammattibloggaajat on sitte asiat erikseen.

Jos on sellanen tutina, että miäli tekis blogia kirjottaa, ni antaa mennä vaan. Kirjottaminen on hyvää terapiaa ja eihän sitä blogilinkkiä oo pakko heti julkiseks laittaa. Voi vaan kokeilla suoltaa tekstiä ja kattella vähän että miltä tuntuu, onko loppujen lopuks mitään asiaa ja sanottavaa, onko aikaa ja kiinnostusta säännölliseen kirjotteluun vai näivettyykö into ihan heti alkuunsa.

Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi?

Ääh. En oo pitkään aikaan lukenu juuri mitään blogeja (pitäis kyllä lukea, mutta en vaan jaksa). Epäsäännöllisen säännöllisesti seuraan lähinnä tuttujen ja kavereitten blogeja, joista mainittakoon Jennin Reissausta ja Ruokaa, Katjan Kavioliitossa-hevostelublogia ja Teemun ulkoilu-kiipeily-elämä-blogit. Lisäks aika usein kurkkaan mitä  Thaimaanrannan maalareille kuuluu, koska kiinnostaapi lukea muittenki Mordorista tropiikkiin paenneiden elämästä. Satunnaisesti lueskelen jotain rändom-blogeja myös, jos tualta Ulkosuomalaisten bloggaajien FB-ryhmästä jotain mielenkiintosta feisbuuk-fiidiin tupsahtaa.

Tuo Kavioliitossa-blogi on muuten täydellinen esimerkki blogista, missä on aivan kaikki kohdallaan. Sitä seuraa vaikkei aiheesta, tässä tapauksessa hevoisista, tajua muuten yhtään mitään. Mutta kun teksti on sujuvaa ja verbaalisesti ihanan nokkelaa, tekstistä huokuu kirjottajan innostus asiaan ja jutut on höystetty huumorilla, niin kyllähän tuon parissa viihtyy, vaikkei olis hevosta ikinä ees nähny. Katjan blogi on heittämällä maailman paras, eikä muut pääse lähellekään. Osaispa itteki kirjottaa tuollee hienosti!


Loppuun vielä Blogger Recognition Award -tunnustuksen saajan ohjeet:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi.

lauantai 3. joulukuuta 2016

Hiekkakikkareen parhaat pöperöt

Ruokaa!


Päivitin justiisa sanaset ruokahommista tuonne Gili UKK-sivulle, mutta aihe ansaitsee hiukan enemmän tilaa. Vaikken itte enää olekaan neuroottinen syömisteni kanssa, ja ruoka on miulle aika merkityksetön asia (kuhan jotain kitusiinsa saa että jaksaa tehä asioita), ni aihe ihmisiä tuppaa kiinnostamaan. Tässä siis ruokaplokinysväystä, vassoQ.

Saarihan on tässä vuosien aikana hippasen päivittyny, kaiken suhteen, ja täällä on ravintelitarjontaakin nykysin ihan mihin makuun hyvänsä. On intialaista ja italialaista ja jopa itävaltalaista, on ruottalainen kuppila mistä saa lihapullia ja pyttipannua, on kepappia ja burgeria ja pitsaa. Ja on yhä piäniä rähmäsiä kojuja mistä saa taatusti aitoa paikallista mässyä.

Ei kylläkään oo (vielä) mitään suomibaaria, misä sais hernekeittoa ja karjalanpaistia ja riisipiirakoita ja lenkkimaggaraa. Ihme juttu, mutta ei kai siähenkään kauaa mene. Kohta on joku läävä jossain mihin tuuaan villeimmiks viikoiks Johanna Tukiaisen kristilliseroottinen tepastelushou ja Kake Randelin ja Bät&Ryyd. Sitä ootellessa!

Perus-ravinteliuoka maksaa ravintolassa mitä tahansa 25 000 rupian tietämistä alkaen, mutta jossai hianommis kuppilois pöperöön ja juomaan saa helposti hujahtamaan 150 000 rupiaa. Useissa paikoissa laskuun lisätään viä veroja ja palvelumaksuja, saattaa olla joskus jopa 20% laskun hinnasta, eli kannattaa aina tsekata onko ruokalistassa maininta tästä.

Paikallispöperöä löytyy lähes jokaiselta listalta, mutta aidoimmat saa pienistä rähmäsistä katukioskeista, mitä on joka nurkalla ja varsinki tuolla sisempänä saarta, kun poistuu tuosta rantakadulta vähän syvemmälle saaren ytimeen. Semmonen yleisin mättö, mitä paikalliset vetelee, on nasi campur. Se on yleensä semmonen vahapaperiin pakattu nyytti, mis on riisiä ja sitte saa itte valita mitä kaikkia lisukkeita riisin kylkeenlaitetaan: kanaa, kalaa, tofua tai vastaavaa, rehuja ja semmosta. On hyvää, eikä o hinnalla pilattu. 15.000rupiaa ja siitä ylöspäin, riippuen paikasta sekä siitä, mitä siähen nyyttis pyyät latomaan. Perus-indo-safkaa on myös nasi goreng (paistettu riisi, misä seassa on vihanneksia ja kanaa/mereneläviä ja mitä millonki, vähän niiku paikallinen pyttipannu) ja mie goreng (sama kun nasi goreng, mutta nuudeleilla). Kandee myös testailla curryja, on nimittäin nam ja maiskis, jos on oikeen kunnolla tehty. Curryja saapi tofulla, tempellä, kanalla, kalalla, munalla ja herra tiäs millä, eli jokaiselle jotai, kaikille kaikkee.

Kasvissyöjien on Indonesiassa helppo porskuttaa. Tofua ja tempeä on tarjolla ihan joka mestassa missä listalla on indonesialaista sapuskaa. Vegebuumi on tännekin ryömimässä, jos siitä mitään voi päätellä että löytyy jo pari nimenomaan ja pelkästään kasvisruokaa tarjoovaa kuppilaa.

Meitsi suosittelee koesyämään ainakin seuraavat mestat:

Pituqin mättöjä. Kuva by Vähänryyps.
  • Regina Pizza, se on Hiekkakikkareella jo aivan legenda. Sieltä saa oikeesti maaliman parhaat pizzat. Oikeesti. Auki ainoostaan iltasin klo 17 etiäpäin. Mene ajoissa, mesta on aina täynnä ja joskus saapi ootella että pöytää vapautuu. Itte teen kavereitten kanssa useimmiten niin, että tilataan Reginasta pitsat johonkin ihan muualle. Toimittavat ilmasiks, jos ehtivät. Täällä oli justiisa koko saari aivan hädässä, kun Regina oli pari viikkoa remontin takia kiinni. Jumalavita sitä riemua kun pitsauuni vihdoin taas lämpes parin viikon tauon jälkeen! 
  • Warung Kiki Novi tuolla keskustan aukion nurkassa, siinä laitureitten luona. Törkeen hyvä mässyt! Siellä on vateja vitriinissä ja siitä sitte vaan osottelemaan että tota ja tota ja tota kiitos. 20.000rupialla saa jo sellasen säkin ettei tarvitte muuta koko pänä syyäkään. Auki vaan päivisin eli ihan paras lounastelumesta. Sieltä saa ruokanyytin mukaan (sano tilatessa että "bungus" niin tajuuvat että on take away) tahi voi istua pöytään ja evästää ihan siinä.
  • Pituq Cafe. Täysin vegaaninen ravinteli, jonka on perustanu ja omistaa mordorilainen Jaana. Pituq on ollu täällä jo jonkun aikaa, mutta persaukisna miulla ei oo juurikaan varaa käyä ulkona syämässä. Mutta kun kaverit makso ni pääsin koklaan. Jumalavita! Tajunnan räjäyttävän hyvää, heittämällä saaren parasta ruokaa, sillon kun ei oo pitsapäivä. Ja ihan semmoset vannoutuneet pihvinpurijatkin siellä käy ja kehräävät vallan tyytyväisnä että miten voi olla vegaanisafka näin hyvää. Lisäks sapuskat on kohtuuhintasia, annokset on isoja ja tuhteja (sipsikaljavegaanisessa hengessä) ja kuppilan sisustus on viihtysä ja meiniki ekolookinen. Mene ajoissa, pöytää voipi lounas- ja dinneriaikana joutua jonottelemaan. Jos haluat särpiä sapuskas kanssa kaljaa, ni viä oma bintangi mukana, koska Pituqissa ei myyä alkoholeja. Pituq harjottaa myös kaikenlaista hyväntekeväisyyshommaa, eli antavat yhteisölle jotain takasin: justiisa parhaillaan keräävät vaatteita ja leluja ja kaikenlaista, mistä tekevät paketteja jotka lahjotetaan Lombokin vähäosasille lapsille. Jaana on myös antanu mojovia lahjotuksia miun kissaprojektille, ja Pituqin tiskillä pojottaa kissojen keräysboksi.

Eiku syämään! Paitsi että itte vetelin jo tänään Kiki Novin mätön, ni ei tarvi enää mitää muuta ku mennä kotio ja käyä vattan viäreen pötkölleen.

Hippasen muikeena oltiin kun Reginan pitsaa taas parin viikon tauon jälkeen sai. Huom pitsalaatikot oli helvetin isoja, eli pitsat on ihan kunnon kokosia, laatikot oli vaan kokoa "koko joukkueelle".

Pituqin joku leipänen. Niin järettömän hyvää että järki lähtee!