Vihreät niityt, jälleen kerran

Tarja kuoli viime yönä. Vielä kahden aikaan yöllä oli hengissä, mutta kun aamulla seittemän jälkeen menin kissasairaalalle potilasta kattomaan niin kankeena hänet sieltä löysin. Käärin tyynyliinaan ja vein kotiin, hautasin takapihalle muitten kissojen viereen.

Oon parkunu silmät päästäni. Ei tämmöseen totu koskaan. Varsinkin kun Viikatemies vie oman kissan, jonka on pennusta saakka tuntenu ja aikuiseks saanu, ja kun on jo kerenny vähän huokasemaan että tuo on kasvanu isoks ja rokotettu ja kaikkea, ei tarvi olla huolissaan. Ni sitte käy näin. Odottamatta ja nopiasti.

Olen ihan paskana, tietenkin, mutta elämä jatkuu. Jos jotain positiivista, niin Tarjan velipoika Koukku ilmaantu aamulla keittiölle, oli kolme päivää kateissa ja pelkäsin että sairastunu on hänkin ja jääny johonkin yksinään kuolemaan. Mutta oli vaan ollu jossain huitelemassa.

Hommat jatkuu, pakko jatkua. Pientä helpotusta tuo se, että en ole tässä enää yksin. On Lutwalan Kissasairaala ja siellä Tori, joka hoitaa potilaita. Lutwalassa on paikallinen henkilökuntakin jo pikkuhiljaa koulittu puuhaamaan sairaalassa. Siivoavat ja huolehtivat. Ja sukellusopetkin siellä välillä joutuu avustamaan kissahommissa.

Miun kiitollisuudella Lutwalaa kohtaan ei ole mitään rajoja. Joku kissajumaluuksien johdatus miut sinne keväällä 2012 vei. Ei ole tästä maailmasta se, että tuommosen paikan ja porukan löysin. Ne on miuta auttanu ja tukenu näissä kissahommissa niin paljon. Ja tekihän ne miusta myös siinä ohessa sukeltajan.

Maaimassa on vielä hyvyyttä, vaikkei siltä aina tunnukaan.