Post-traumaattinen päässä viiraus

Eilinen järistys. Mie olen toi sininen piste.

On pitäny jo pitkään kirjotella maanjäristyksen aiheuttamista tuntemuksista ja  mielenterveydestä ja semmosista. Tässä niitä nyt sekavana tilityksenä tulee. Koska eilen aamulla törähti taas kaikki fiilikset pintaan.

Nimittäin, eilen oli aamulla reippaamman puoleinen maanjäristys. Pitkästä aikaa oikeen kunnon kyydit! 5.7 magnitudia ja järistyskeskus ihan tuossa rivakan kivenheiton päässä, Gili Menon eteläpuolella. Säikäytti kyllä kunnolla ja rytisytti huudiloita oikein tosissaan, koska oli ihan voimakas järistys ylipäätään, ja koska oli niin helvetin lähellä (keskus noin 3km päässä). Oli sinänsä jännää että nyt ekaa kertaa NÄIN miltä maanjärinä näyttää, koska oli aamu ja täten maailmassa valot päällä. Säntäsin kaupasta pihalle ja vieressä oleva Golfin kuppila heilu niin perkeleesti. Vaikea kuvailla mutta ehkä jos kattois käsivaralla kuvattua epätarkkaa heiluvaa videokuvaa niin ois jotakuinkin sama efekti. Pisti vähän aivoja solmuun, kun eihän maiseman kuulu heilua.

Kissakaupalla seinät halkeili hiukan lisää, mutta pytinki on yhä pystyssä. Himassa sama juttu. Pihaa ympäröivä aita kekottaa yhä pystyssä joskin vinossa ja täynnä halkeamia. En tiiä kuinka monta rytinää kauppa tahi koti enää kestää, ennenku alkaa seinää kaatumaan. Living on the edge! Haluan puisen kodin, betoniseinät ympärillä ahistaa ihan vitusti. ("Pädelle puinen Minitalo 2019" -projekti on yhä kädenvääntövaiheessa, mutta toivoa on että vääntö muuttuu raksaprojektiksi lähikuukausina...)

Paikalliset on taas siirtyneet nukkumaan ulkosalle, raivoisaa kuorsausta raikas tuossa kissakauppaa vastapäätä olevan hotellin terassilla kun aamulla tulin kaupalle. Osa porukkaa tosin ei missään vaiheessa ole sisällä vielä koisaillukaan, kaikenlaisia telttoja ja muita hökötyksiä on huudilot piukassa.

Itellä käet täris vielä tunti järistyksen jälkeen, sen verran pelästytti. Taas ne ensimmäiset silmänräpäykset, kun ei tiedä mitä on tulossa. Paheneeko, kauanko tää kestää, mitä vittua tapahtuu. Pelko, se on se päällimmäisin tunne. Järjetön, alkukantanen, infernaalinen pelko.

Maanjäristyksistä selvinneillä liki kaikilla esiintyy PTSD oireita tämän piirakan mukaan

Luulen, että ollaan kaikki/useimmat vielä aika tanakasti post-traumaattisissä stresseissä. Mikä ei ole mikään ihme. Hiukan guuglailin asiaa, ja PTSD oireet maanjäristyksistä selvinneillä on enempi sääntö kun poikkeus. Itellä on lähes kaikki PTSD oireet jo tiukasti hallussa, että hyvin menee!


Enkä ole ainoa. Moni näkee yhä painajaisia. Ite myös. Näen painajaisia etenkin siitä mitä olis saattanu tapahtua. Talot kaatuu päälle ja tsunameja pyyhkii kohti. Kavereitten kanssa kaljojen ääressä jutut rupee useesti palaamaan SIIHEN PÄIVÄÄN. Tapahtumia kerrataan, ja on eri jees että kerrataankin, pitää kälättää ja sillä lailla koittaa käsitellä asiaa. Ei tarvitte mihkään tsykiatrille sännätä, kunhan on kaljaa ja kavereita joien kanssa kotkottaa.

Istumme muuten aika helvetin paljon kaljalla nykysin, ei niin että ei olis bintsu maistunu myös pre-järistys mutta nyt vielä enemmän. Ja kaikki on nykyään joko ENNEN tai JÄLKEEN maanjäristyksen. Elokuun 5.päivä on sellanen ajan jakaja.

Itellä ekaa kertaa vuosiin mielenterveys on alkanu vähän rakoilemaan ja vanhoja tuttuja masennusoireita on ruvennu ryömimään takasin. Paskaa happea on ollu ilmassa viime aikoina aika tanakasti. On vituttanu oikein tosissaan, sillai syvästi ja lujaa. Itsesäälissä kieriskelyä, nobody loves me, olen tyhmä ja vanha ja läski ja turha ääliö jolle kaikki nauraa. Krematorioon pitäs mennä jo. Ärsyynnyn pienistäkin asioista ihan helvetisti (mikä ei sinänsä ole mitään uutta). Olen helvetin väsyny koko ajan, enkä haluais tehä muuta kun nukkua ja olla yksin. Toisaalta kotona on jotenkin vaikea olla, joten hengaan useimmat päivät aamusta alkaen kissakaupalla. Kissanpennut terapioi (kiitos saatana jeesus kissanpennuista!), plus kaupalta on helpompi sännätä pihalle ja kauas rakennuksista.

En yhtään ihmettele, että alkaa korvien väleissä vippaamaan, koska onhan tässä ollu melkoset kuukaudet takana.

Ihmiset reagoi katastrofeihin eri tavalla, eikä oo mitään ainoota oikeeta tapaa miten mitäkin elämän kriisiä pitäis käsitellä. Että nyt sulla on surua, koe se näin ja käyttäydy näin. Nyt olit maanjäristyksessä, reagoi tälviisii. Kaikki maholliset käsittelytavat kyllä saletisti löyty täältä meiän Hiekkakikkareelta.

Jotkut on ottanu koko tän spektaakkelin - jo sillon elokuun Big Bangin jälkeen - vähän sillai olankohautuksella, että mitä kaikki nyt vaahtoaa, että ei tässä mitään. EI TÄSSÄ MITÄÄN? Vittu, puoli saarta pillun päreinä, kuolleita ihmisiä rivissä tuolla satamassa, liki puoli miljoonaa ihmistä ilman kotia tossa Lombokilla, että kyllä tässä nyt vittu vähän jotain. Toiset taas pamahti välittömästi jonkinlaiseen Doomsday Preppers -moodiin, tiätteks, näitä hulluja jotka valmistautuu zombeihin ja ties mihin maailmanloppuihin, että oli välittömästi barrikadit pystyssä ja vartiovuoroja ja saatana makaronitkin laskettuna että jokainen saa päivässä näin monta makaroonia niin pärjätään ainaki 5 päivää ennenku tarvii ruveta syömään työkavereita.

Sitte oli tietty näitä, jotka pelästy niin vitusti että välittömästi helvettiin täältä ja ensmäänen lentolippu kotio eurooppaan. Sieltä olikin hyvä jostain Lontoon Starbucksista postailla facebookkiin ja lähetellä koko ajan thoughts&prayers to my Gili family. Erityisesti pää meinas räjähtää kun yks muija postas jotain että ooämgee eikö kukaan ajattele kaikkia eläimiä joita Gileille jäi, voi kaikki kissaraukat ja hevoset ja kaikki. Siinä kohin miulla pimeni vintti ihan täysin. Että jumalauta, mitä vittua siä saatanan prinsessa kuvittelet että esim minä ja Tori (Horses Of Gili -muija) täällä tehään ja miks myö tänne jäätiin kaiken kaaoksen keskelle kun 99% jengistä liipas vaan vittuun täältä. Myö jäätiin, KOSKA ELÄIMET SAATANA! Että tervetuloa tänne vaan jos niin vitusti itkettää, kyllä meiän kissanruokinta Pussy Patrolit lisää porukkaa tarvii ja btw, tuohan joku 100kg whiskasia tullessas, olis tarvetta.

Itellä toimi kyllä parhaiten se, että jäi kaiken kaaoksen keskelle, ja rupes välittömästi toimimaan. Oli helvetisti helpompaa olla kaiken ytimessä, kun että ois ollu siemailemassa koktaileja jossain loungessa Balilla ja sieltä käsin sitte hermoilla että mitähän siä Hiekkakikkareella nyt oikeen tapahtuu voi kauhee sentäs. Oli helpottavaa olla paikalla, koska kävi mitä kävi, niin ainakin pystyy tekemään jotain. Miulle synkin hetki oli päivä 2 tai 3 kun oli huhuja että KAIKKI pakotetaan lähtemään saarelta pois. Olin jo miettiny mihin meen piiloon, koska miä en vittu lähe täältä mihinkään (koska kissat). Onneks tää oli vaan huhua, ja tilanne oli se, että viimiset valtion järkkäämäät evakuointiveneet lähti keskiviikkona (järistys oli sunnuntaina) ja ketkä ei sen kyytiin lähteny ni sitte jäätte mutta ei ole takeita enää mistään.


Oli mahtavaa huomata, miten ihminen parhaimmillaan toimii kun jotain sattuu. Ei meistä kellään ollu mitään kokemusta tai koulutusta tämmösten tilanteiden varalle. Mutta jumalavita, tuolla oli rannalla välittömästi jonkinlainen klinikka pystyssä missä loukkaantuneita hoidettiin. Kun täällä tilanne rauhottu (eli saari evakuoitu) niin jo oli porukkaa Lombokilla järjestämässä apua tuhoalueille: ruokaa ym elintärkeetä. Oli jengiä Balilla organisoimassa apua sieltä käsin. Hirveä tohina joka suunnassa, mikä oli ihan mahtavaa koska valtiolla kesti hyvä tovi organisoida apua paikalle (koska matkaa tänne on ihan reippaasti tuolta Jakartan suunnalta, kesti ennenku avustuslähetykset ym tuli mestoille) niin täältä käsin saatiin hommat pyörimään heti ekoina päivinä.

Ite keskityin kissojen ruokintaan ja sen puolen pyörittämiseen. Terveellä järjellä se hoitu. Ihmiset lähti, joten kissoilla on nälkä ja jano, ne tarvii vettä ja ruokaa, eli lets ruokitaan ja hoidetaan kissanruokaa saarelle like there's no tomorrow. Luojan lykky että saatiin aika paljon lahjotuksia, kissanruokaa sekä myös rahaa. Elo-syyskuussa nimittäin sujahti noin 35-40miljoonaa rupiaa (öbaut 2500euroa) tuosta vaan kissaruokaan.

Tämmöset tilanteet tuo ihmisistä esiin sekä ihmisyyden parhaat että huonoimmat puolet. On ihan vitun vaikea käsittää, mitä liikkuu sellasten ihmisten päässä jotka käyttää tämmösiä katastrofitilanteita hyväkseen. Oli välittömästä idiootteja ryöstelemässä asioita. Oli raiskaus heti maanjäristystä seuraavana aamuna. Oli kaikenlaista sekoilua, kunnes poliisi ja armeija tuli kunnolla mestoille rauhottamaan tilannetta.

Itteä vitutti suunnattomasti se, että kun jakelin ilmasta kissanruokaa, niin jotkut kävi sitä oikeen hamstraamassa. Kun oli kilon pussukoita tehty ja niitä oli laatikollinen tossa kissakaupan edustalla tarjolla että siitä saa ottaa jos tarvii, niin jotkut tuli oikeen kärryn kanssa ja vei kerralla kaiken. Ja kun lopetin ilmasen ruuan jakelun, koska aa: siihen ei yksinkertasesti ole rahaa forever ja pee: saari on auki, ravintelit on auki, ihmiset on tullu takasin ja ovat töissä eli tilanne on aika lailla normlisoitunu. Tästä jotkut suivaatu oikeen tosissaan. Eräskin länsimaalanen ravintolanomistaja haukku miut pystyyn kun tuli hakemaan kissaruokaa ja sanoin että sori, mutta ilmasta ruokaa ei ole enää mutta tässä ois kilon pussukka 50.000rp tai 8kg säkki 300.000rp. Olen kuulemma kuvottava ihminen ja miten KEHTAAN pyytää rahaa kissanruuasta. Tämä siis eurooppalainen bisneksenomistaja, jonka ravintola tässä vaiheessa oli ollu jo kuukauden auki. Kun samalla miulla oli elokuusta alkaen käyny ihmisiä hakemassa ruokaa kissoilleen ja jotka vaatimalla vaati että saavat antaa rahaa vastineeksi (maksua en ottanu mutta jos halusivat antaa lahjotuksen niin kiitos, kelpaa kyllä), ja näistä ihmisistä osa oli ihan paikallisia, joiden majatalot tai työpaikat tai kodit menny järistyksessä matalaks. Ni sitte yks vitun porho perseilijä vaatii ilmasta kissanruokaa vielä 2kk maanjäristyksen jälkeen. Eikä ollu ainoa. Muutama muukin länsimainen paska kiukutteli kun kissanruuasta olis pitäny maksaa. Tuli kommenttia että "no, jätetään sitte kissat ruokkimatta, olkoot nälässä" tai vastaavaa. Yksikään indonesialainen ei narissu asiasta yhtään, vaan ovat ilosesti maksaneet kissojen pöperöistä. Mutta kermaperselänkkärit saatana, ettäs kehtaavat.

Mutta pääosin ihmiset on toiminu hienosti. On ollu hienoa semmosta saarihengen nostatusta ja luohan se aikamoista yhteishenkeä kun ollaan kaikki koettu sama kauhea asia ja siitä selvitty. Yhdistävä kokemus, kertakaikkiaan. Post-maanjäristys jopa mie, ihmisiä vihaava mörkö, olen tutustunu uusiin ihmisiin enempi kun viimisen 7 vuoden aikana yhteensä. Koska on ollu pakko puhallella yhteisiin hiiliin, yhessä.

Jotkut on kokenu ehkä vähän ulkopuolisuutta ja jopa snadia syyllistämistä siitä, jos eivät olleet täällä kun jytis. Mutta fakta on, että jos et ollu paikalla, et oikeasti pysty mitenkään käsittämään mitä tapahtu. Näet kyllä rauniot ja muut, mutta et tiedä miltä se TUNTU. Ja siks voi olla vaikea ymmärtää että joillain saattaa nyt näkyä hiukkasen psyykkisiä oireita.

En missään nimessä toivo kenellekään maanjäristyksiä, ja olisin ihan helvetin tyytyväinen jollei tarvis enää ikinä kokea mitään vesisadetta rajumpaa luonnonilmiötä. Mutta osa miusta on jollain kieroutuneella tavalla jopa vähän leuhka ja ylpeä siitä, että olin täällä ja varsinkin siitä että vaikka en ole ikinä pelänny niin paljon, niin silti jäin mestoille enkä lähteny häntä koipien välissä karkuun. Minä jäin ja pidin huolta että ainakaan kissoilla ei tule nälkä. Taivaspaikka tienattu, saatana.

Siitä ylpeyen ja leuhkuuden tunteesta pitää nyt koittaa ammentaa. Muita positiivisia fiiliksiä ei itteensä tällä hetkellä juurikaan pysty yhdistämään.

Mutta kyllä tää tästä ja näistä synkistä olotiloista rämmitään pinnalle tälläkin kertaa!

Kissakaupan seinät on halkeillu

Onneks on kavereita, joien kanssa kälättää ja kippistellä. Eilen juhlittiin Mordorin itsenäisyyspäivää kera jaloviinan ja lonkeron!

Ja onneks on myös kissoja!