Vuosipäivä

Olen ollu nyt reissussa vuoden. Vuoden ja yhden päivän, jos tarkkoja ollaan.

Muistan sen fiiliksen, kun vuosi sitten, marraskuun eka päivä, heitin Assholen selkään ja tallustin aamuhämärästä Kalliosta Hämeentien varteen lentokenttäbussia odottelmaan.  Koitin katella ympärilleni ja tuntea jonkinlaista haikeutta, mitä kaiketi pitäis tuntea kun jättää asioita taakseen. Varsinkin, jos jättää koko elämänsä taakseen ja lähtee pois, vailla paluupäivää. Mutta ei siinä haikeutta ollu, ei tippaakaan, enemmänkin helpotusta ja osin myös epäuskoa. Että tää unelma toteutuu nyt, lähdön hetki on käsillä, kaiken helvetillisen äheltämisen jälkeen, ja menee pitkä aika ennenku näitä maisemia seuraavan kerran pällistelen. Oli ihan helvetin hyvä fiilis. Tais tirahtaa ihan onnenkyynel silmäkulmasta.

Nyt matkaa on takana tasan vuosi. Kirjottelin fiiliksiä puolen vuoden kohdalla ylös, eikä niihin sinänsä ole lisättävää, kaikki pitää edelleen paikkansa. Edelleen lähteminen on ollu elämäni paras idea enkä oo ikinä ollu näin hyvillä fiiliksillä näin pitkää yhtäjaksoista aikaa. Tää on ollu elämäni hienoimmat, parhaimmat ja onnellisimmat 12 kuukautta. Mordoriin ei ole ikävä.

"Entisen elämän" merkityksettömyys on pikkuhiljaa iskeny tajuntaan oikeen rajusti. Miten älyttömistä asioista sitä jaksokaan hermoilla ja stressata ja valittaa. Ja miten helvetisti tuhlasi aikaansa tyhjänpäivästen asioitten (ja ehkä ihmistenkin) parissa. Ja sen märehtimiseen, mitä mieltä muut mistäkin asiasta on tai miten asioiden "kuuluu" olla ja miten elämässä "pitää" edetä.  Jumitin ajatuksissa ja mielikuvissa, joita pidin faktoina, ja haaveita pidin aina mahdottomina toteuttaa. Kärvistelin vuodesta toiseen elämässä, joka ei hetkittäisten hupsutteluhetkien lisäks antanu oikeestaan yhtään mitään. Kahlasin masennuksessa, ajoittain hyvinkin synkissä syvyyksissä. Kun en todellakaan ollu onnellinen, miksen muuttanu asioita aikasemmin? Hävettää, että tuli tuhlattua niin helvetisti vuosia sellaseen tyhjyyttä kumisevaan elämään ja että tuli oltua niin säälittävä ja epävarma, etten koskaan kuunnellu itteeni tarpeeks vaan annoin virran viedä ja koitin räpistellä mukana. Etäisyys entiseen on siis avannu silmämunat aika ammolleen. Toivon, että paluuta entiseen ei enää ole.

Onnellinen varhais-keski-ikänen kakkapökäle

Edellisestä voitte päätellä, että pitkä matka, enimmäkseen yksin reissaten, on muutanu ihmistä. Kirjotin ennen reissua plokiin jotain isompia pelkoja, joita lähtemiseen liittyi, ja yks niistä oli se, että hukkaan itteni ja höyrähän.  Kyllä, näin on päässy käymään, mutta omasta miälestä miä oon enemmänki löytäny itteni, ku hukannu. Höyrähtäny olen varmasti, se on ihan selviö. Oon oppinu itestäni paljon, ja ehkä ekaa kertaa elämässä kykenen hyväksymää itteni tämmösenä urpona ku mitä miä olen. Omasta miälestäni korvien välissä on tapahtunu vaan hyviä asioita. Miä arvaan, ja ymmärrän, että tää uus valaistunu miä ei kaikkia miällytä, mut ei se oo tarviskaan. Miulle itelleni tärkeintä on, et oon ite onnellinen ja tyytyväinen. Se on sit ihan yks paskan hailee mitä muut miettii.


Vuoden suurin yllätyspaukku on ollu se, että miusta tuli sukeltaja. Se on huikeeta! Ja se on osotus siitä, et ihmisillä on ihan liikaa sellasia juttuja jotka on lokeroitu osastoihin "emmiä voi" tai "emmiä uskalla" tai "emmiä osaa" . Mutta "emmiä halua"-lokero ei kuulu samaan joukkoon, koska jos ei joku asia kiinnosta ni antaa olla, mutta on tyhmää tyrmätä kiinnostavia juttuja vaan siks että luulee, ettei pysty tai osaa. Kaikkee kiinnostavaa voi aina kokeilla. Miä pelkäsin sukeltamista ihan vitusti, mutta se silti kiinnosti, ja olin kade niille jotka sukeltaa. Aattelin aina et emmiä pysty ku ehä miä osaa ees uia ja ajatuski ahistaa ja ties mitä syitä oli olevinaa liuta. Mut niin vaa tuli uimataidottmasta ahtaanpaikankammosesta punkerosta kreisi sukeltajapimu. Sukeltelun alottaminen on poistanu monta pelkoa sekä kasvattanu itseluottamusta ehkä enemmän ku mikään ikinä. Mistään asiasta en oo koskaan ikinä tuntenu niin paljon ylpeyttä kun ekan sukelluskurssin läpäsystä, en ylipäätään muista oonko koskaan ollu itestäni missään asiassa ylpee (viimeistään Kouvostoliittolaiset koululaitokset nujers, jos ennen sitä viä kuvitteli et on hyvä jossain ja voi olla vähä leso jos vaik osaa lukee ennen muita), mutta tästä sukellushommasta olen ylpee ja taputtelen itteeni selkään et vittu, nyt vedit hyvin. Se eka sukelluskurssi oli miulle oikeesti niin hurja itteni ylitys et en oikee vieläkää ymmärrä miten miä sen oikee tein. Sukeltaminen on hienointa mitä oon ikinä elämässäni tehny.

Myönnän, etten tienny etukäteen viettäväni näin paljon aikaa Gilillä, kuvittelin että tuun ns. matkustamaan-matkustamaan, eli ähräämään reppu seläs paikasta toiseen, paljon enemmän. Alussa podin pieniä syyllisyydentuntojakin siitä, et no nyt kun kerran täällä maailmalla ollaan ni vittu että pitäis-pitäis-pitäis ja vittu pitäs koluta joka saatanan läpi, johan ne ihmiset aattelee että vittu mikä luuska ku vaan löhöö tua yhel saarenkikkareella vaikka ois koko maailma siin eessä avoinna. Mutta potkasin itteeni sit perseelle, et tuommosesta ajattelustahan just koitan eroon päästä, et ihan sama mitä ihmiset ajattelee. Tää on MIUN reissu, ja jos miuta huvittaa kääntää kylkee oman Hiekkakikkareen rantamakaamossa, ni siinä oon sitte. Jos ei miuta huvita äheltää rinkka selässä kolmen päivän välein uuteen paikkaan vouhottamaan ja kokemaan jotain, ni ei oo mikää pakko.

Maailma ei katoa mihinkään vaikka miä makaan tossa selälläni kirja käessä ku mikäki löysä raato. Maailma oottaa tuol kaikkialla, et miä saan inspiksen tulla sitä kattomaan.

Ja oonhan miä hiukan käyny muuallakin. Kuukauden pyrähyksiä toisaalle, ja joka kerta on ollu ikävä takas tänne Hiekkakikkareelle. Joka kerta palatessa on ollu helvetin onnellinen olo, ja tunne siitä että tuun kotiin.

En muista että Mordoriin matkoilta palatessa ois koskaan ollu sellasta oloa.

Reissua on kuitenkin vielä arviolta puoli vuotta edessä. Tarkkaa paluupäivää Mordoriin en tiedä, lentolippua ei ole ostettu enkä sitä vielä vähään aikaan ostakaan. Paluu on silti väistämättä edessä ja lähtölaskenta jyskyttää takaraivossa. Pelottaa ihan perkeleesti, enemmän kuin ikinä mikään. Tulee olemaan vaikee paikka. Tulee ihan vitullinen kulttuurishokki. Tulee olemaan yhtä helvettiä kaikki. Tulen palaamaan jo valmiiks vammasella asenteella, luulen. Fiilis on lähinnä se, että Mordor saa miulta vielä yhden mahdollisuuden. Jos en viihy niin häivyn. Viimeisen kerran. Miulla on vaan tää yks ainoo elämä, ja sekin jo ehtoopuolella, miä en aio tuhlata aikaani tympeyksiin enää yhtää.


Ja budjettiyhteenveto kuluneesta vuodesta: rahaa on 12 kuukaudessa palanu himpun päälle 23 000 euroa. Siitä laskemalla saahan sellasia lukemia että kuukaudessa on menny keskimäärin vajaat pari tonnia ja päiväbudjetiks tulee pikkusen yli 60 egee. Alunperin arvio oli että jos noin 50 egee per päivä palaa ni hyvä, ja sillä summalla hyvin pitkälle meninkin. Sitte tuli kesäkuun 18.päivä ja menin koklaa sukeltamista. Sen jälkeen kulut on noussu vähän liikaakin, mutta vitut siitä. Lomallahan tässä ollaan.  Tilillä on rahaa viä sen verran että ei nyt ihan hirveesti tartte kituutella ja mukava veronpalautuskii tupsahtaa kohta. Kyllä täs pärjäillää.

Vähemmälläkin rahalla, reilusti vähemmällä, voi täällä päin maailmaa kepeesti matkustaa, mutta miä oon ikääntyny rinsessaperse, jonka mukavuudenhalu on voimakkaampi kuin seikkailunhalu. Miä ei taivu madventuristiksi enää millään.

Muita huomioita viä lyhkäsesti ranskalaisin viivoin:
- miulla on valkoset reisikarvat. En o ennen tajunnukaa et ihokarvoja on kaikenlaisia kummallisis paikois, ennenku nyt ku nahka on hiiltyny ja haituvat haalistunu.
- ihonväri on siis ns. kakkapökäle ja muutenkin iho muistuttaa vanhaa nahkasatulaa
- oon tutustunu reissun aikana mahtaviin tyyppeihin (mitä kukaan ei varmaan usko, koska olenhan ihmisvihaaja ja epäsosiaalinen mörkö, mutta olenkin panostanu laatuun enkä määrään. Terveisiä kaikille teille, tiiätte ketä ootte... and same in english, dutch, kroatian and indonesian ja jotaa muitaki kiäliä varmaan lisäks)
- hikoiluun tottuu
- tupakasta ON hankalaa päästä eroon kun on retkahtelija luonteeltaan (ja tästä asiasta en mainitte enää ikinä, en sanallakaan, ennenku vasta sit ku on ollu vähintään 3 kk tyystin savutonta savuttomuutta takana...)
- en yhäkään puhu indonesiaa, paitsi vähän ja päin vittua
- regei ogei



Lopuks täti saarnaa sormi pystyssä: jos haaveilette pitkästä reissusta, ni tehkää siitä haaveesta totta. Se ON mahollista. Asiat on vaan järjestelykysymyksiä. Hommat matkailua suosivaan tärkeysjärjestykseen vaan, kyllä se siitä. Miäkii kuvittelin aina et tämmönen reissu on juttuja joita tekee vaa "muut". Rikkaat ja sellaset jotkuu seikkailijat. Pidin vuosikausia faktana, et miulla ei oo mitään mahista tämmöseen, ellei sit lottovoitto lojaha tai taivaasta muuten tipaha säkillistä rahaa syliin. Mutta lopulta en pystyny enää olemaa itteni kanssa, kun en tehny muuta ku ruikutin. Ja kun päätös lähtemisestä oli tehty, muu sen jälkeen oli oikeestaan ihan pelkkää duunia, romujen myymistä ja käytännön juttujen järjestelemistä.

Hommat pitää toteuttaa NYT, koska ikiin ei tiiä tuleeko huomista lainkaan.

Nii kerta. Uskokaa kääkkää, nuaret!