Moottoritiellä on puuma: Balilla stressaamassa ja Lombokilla järkyttymässä

Kävin viime viikolla kokeilemassa lomalua Balilla. Aloin olla niin totaalisessa finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti, jotta tuntu tosi loistavalta idealta lähtee pois Hiekkakikkareelta vähän relaamaan. Näkemään muutaki ku raunioita ja kuulemaan kuinka ihmiset puhuu muustakin kun maanjäristyksistä. Kattomaan kuinka jengi elää normaalia elämää ja ties mitä kaikkee kreisii. Täten eikun säätämään vara-kissamuijaa hoitamaan miun himakissoja ja kaupan ipanoita ja ravaamaan miun kissanruokintareitit aamusin ja huolehtimaan että lehmien ja vuohien juomasammiot on täynnä, ja sit eiku kivan hotellin buukkaus, vene alle ja Balille.

Teoriassahan idea oli ihan vitun hyvä. Just mitä tarvittin ja kaipasin. Näin sanoi järki, että tämä on oikein hyvä homma. Käytännössähän 4 päivän hulluttelu Balilla toki antoi aikaa levätä ja kärventää nahka punaseks hotellin uima-altaan reunalla, mutta henkiseltä puolelta löyty Balilla ihan uusia hermoilun aiheita. Mitä jos Hiekkakikkareella käy jotain? Mitä jos tulee uus iso järistys? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Ja miä olen jossain huitsinvitun Balilla tuhlaamassa aikaa ja rahaa, enkä kotona tarttumassa heti ohjaksiin jos tarvis tulee.

Menin Balille tiistaina. Tiistai ja keskiviikko meni sumussa ja nukkuessa mutta sen jälkee lähinnä ootin lauantaiaamua että pääsee takasin kotio. En saanu nukuttua juuri mitään kun stressasin kaikkia mitättömän pieniä asioita ja vedin keskenäni kilareita millon mistäkin. Esmes kun Theresia, varakissamuija, ilmotti että joku on pölliny kissakaupan puutarhaletkun ja hänen on ihan vitun työlästä täyttää lehmien juomasammio ilman letkua. Yäunet meni sen yhen saatanan letkun takia ihan täysin. Heti kun meinasin nukahtaa niin räps silmät auki ja päässä ei pyöriny muu kun se helvetin letku ja kuinka tapan Gili Palmsin jätkät koska ne sen on kuitenki pölliny vaikka vastasivat äkäseen textariini että heillä on kyllä omatkin letkut eikä tarvi miun letkuja lainailla (ja kun tulin takasin kotio niin mistäs kissojen letku löyty: Gili Palmsilta tietenkin).

Jos olisin osannu relata niin Balin reissu ois ollu valtava menestys. Hotelli oli ihana (Laghawa Beach Inn Sanurin Saattohoitolassa, vahva suositus) ja tein onnistuneita shoppailuretkiä mm. Henkkamaukkaan ja Kumbasarin krääsämarkkinoille. Söin hyvin ja join erittäin vähän. Kattelin Balilaista hautajaisseremoniaa rannalla, tepastelin kilometrejä ympäri Sanuria, luin läjän kirjoja, retkotin uima-altaalla muiden vanhusten seassa, olin epäsosiaalinen ja omissa oloissani. Mutta miä olen miä, ja en näköjään osaa vaan olla.

JESSSS MATKALLA TAKAS KOTIO! Veneessä oli tosi kivasti tilaa eli ei juuri ketään. Olin Patagonia Expressin ekassa botskissa sitten maanjäristyksen. He alotti liikennöinnin Gilille viime lauantaina.

Että se siitä. Vastedes en enää ees yritä lähteä täältä mihinkään lomailemaan, koska ei siitä mitään tule. Vaikka sitte täällä ruikutan kuinka ei oo ikinä vapaata ja voi ku ois lomaa, ni nytpähän tiiän että miun mielenterveydelle käy vaan tää äksönin ytimessä oleminen. Lomailukotkotukset on muitten hommia. Ehkä ennen maanjäristystä lomailu olis voinu onnistua, mutta nyt takaraivossa jyskytti koko ajan pelko siitä, että täällä käy jotain ja miä en ole paikalla.

Lauantaina tulin takasin kotio ja olo helpotti heti. Että nyt oon mestoilla ja antaa tulla mitä vaan, ei haittaa, olen paikalla!

Tällä viikolla tiistaina kävin Lombokilla ekaa kertaa sitten Big Bängin. Piti mennä Imigrasiin sormenjälkiin ja valokuvaan työluvan uusimista varten ja samalla toki ohjelmassa shoppailua (kissanruokaa, kananruokaa, Päden ruokaa). Tiesin toki ja kuvia olen nähny, että Lombokilla on maisemat pikkusen muuttunu ja tuhot on massiivisia. Mutta ei sitä tajunnu ennenku omin silmin näki. Aivan järkyttävää. Heti Bangsalin satamasta kun lähettiin Monkey Roadia kohti niin olin jo monttu auki, että ei ole todellista (sori en ottanu kuvia, en pystyny, olin niin tolaltani). Pelkkää tuhoa. Matkalla Mataramiin kokonaisia kyliä aivan sileenä. Tienposket täynnä telttakyliä kun ihmisillä ei enää ole koteja. Kyllä veti hiljaseks. Että mitä myä Hiekkakikkareella kitistään, eihän meillä käyny juuri mitään jos vertaa Lombokin tilanteeseen.

Lombokin pääkaupunki Mataramissa sen sijaan ei hirveesti tuhoja enää näkyny. Niikun miun autokuskillekin sanoin, nin Mataram on aina ollu aikamoinen perseenreikä ja rähmäsen näkönen sontaläjä, että tilanne ei sinänsä silmiinpistävästi eroa entisestä mitenkään. Mutta sitte taas ku lähettiin takasin päin Mataramista niin Senggigissä ja siitä tänne meille päin pohjosta kohti ni voi herranpiaksut sentään.

Saiful asuu tuossa sen takana olevassa virityksessä

Pysähyttiin matkalla miun autokuskin Saifulin kylässä, halusin nähä vähän lähempää että mitä on ihmisten elämä tätä nykyä. Saifulin talo on periaatteessa yhä pystyssä, mutta siinä kunnossa että jos joku piarasee lähellä niin talo saattaa romahtaa. Saiful asuu vaimosa ja kolmen ipanansa kanssa nyt pihalla barugassa, mihin on naulattu jotain mattoa ja muuta riepua seiniks. Vieressä niillä on pieni katos missä on jonkinmoinen keittiö ja säilytystilaa tavaroille. Sadekausi on jo alkamassa Lombokilla eli varsin kusiset paikat tulossa jengille jotka asuu teltoissa ja ties missä virityksissä. Saiful on kuitenki sen verran toimelias kaveri, että sillä on jo uuen puurakenteisen talon raamit pystyssä. On kaatanu palmuja ja mangopuita ja niitä laittanu lankuiks ja keränny kaikenlaista käyttökelposta millä saa uutta torppaa vähän pystyyn. Kerto, että hän nikkaroi taloa sitä mukaa kun saa vähän rahaa että voi ostaa vaikka nauloja tai muuta mitä ei voi sadonkorjata luonnosta tai jostain. Uuesta talosta tulee pieni ja vaatimaton, koska niikun Saiful sano niin hänellä ei oo "big money", on vaan "small money" ja talosta tulee täten small money house.

Saiful on mahtava tyyppi ja tunnollinen duunissaan eikä ikinä pyyä mitään, paitsi lisää töitä jos on hiljasempaa ollu ja rahat lopussa.

Koska kaverit ja sukulaiset on sullonu miun pankkitilille kelpomäärän rahaa, jotta selviän täällä lähikuukaudet, niin näistä lahjotuksista annoin hiukan Saifulille talon rakennusta varten. Ihan jotta hän pystyy nakuttelemaan uutta taloaan vähän nopeammin kasaan ja sais ennen sadekautta vaimolle ja kakaroilleen kunnon kattoa pään päälle.

Meillä Hiekkakikkareella raivaushommat jatkuu ja etenee ihan hyvällä vauhilla. Hiljasta täällä toki on, vaikka ihan kivasti onki reipasta reissaajaa jo mestoilla. Kyllä tää tästä!

Miulla isoin ongelma on kotona vinossa kekottavat ja halkeilleet pihan aidat, jotka pitäs laittaa nurin ja korvata jollain bambulla tai vastaavalla. Vähäsen kuumottavaa juoksennella takapihalle kun aita saattaa tulla päälle. Tosin takapihallekaan ei oikeestaan ole enää mitään tarvetta mennä, kun vesipumppukaan ei toimi, että antaa olla, viidakkopiha on jo ihan kuallu ni tarvi mitään siä kastellakaan. Huushollin omistajalle olen ilmotellu että paskana on tämä ja tämä ja tämä ja tarttis jotain tehrä ja se sanoo aina että jees jees korjataan korjataan mutta sen enempää ei oo äksöniä viälä näkyny. Enkä tässä henkeeni piättele korjausta ootellessa ollenkaan, sen läksyn opin kun tuota saatanan aitaa huushollin ympärille rakennettiin, eihän siinäkään menny ku pari vuotta. Paskanpa väliä, on seinät pystyssä ja katto pään päällä viä toistaseks, ja kyllä ne aidat siitä joskus kaatuu, ehkä jopa seuravassa maanjäristyksessä, jyy nevö nou.

Haaveilen, että en tuossa armaassa mätänevässä murjussa kuitenkaan ikuisesti asu. Miulla on järjetön pakkomielle saaha itelleni pieni puinen mökki. Avainsana, näin maanjäristyksen jälkimainingeissa: PUINEN. Tai ehkäpä jopa kumista, vaahtomuovista ja silikonista rakennettu Piäni Pomppulinna! Se ois best! Toivottavasti tästä aiheesta on iloista uutista kerrottavana lähikuukausina, projektista on vankkaa kädenvääntöä meneillään!