perjantai 7. joulukuuta 2018

Post-traumaattinen päässä viiraus


Eilinen järistys. Mie olen toi sininen piste.
On pitäny jo pitkään kirjotella maanjäristyksen aiheuttamista tuntemuksista ja  mielenterveydestä ja semmosista. Tässä niitä nyt sekavana tilityksenä tulee. Koska eilen aamulla törähti taas kaikki fiilikset pintaan.

Nimittäin, eilen oli aamulla reippaamman puoleinen maanjäristys. Pitkästä aikaa oikeen kunnon kyydit! 5.7 magnitudia ja järistyskeskus ihan tuossa rivakan kivenheiton päässä, Gili Menon eteläpuolella. Säikäytti kyllä kunnolla ja rytisytti huudiloita oikein tosissaan, koska oli ihan voimakas järistys ylipäätään, ja koska oli niin helvetin lähellä (keskus noin 3km päässä). Oli sinänsä jännää että nyt ekaa kertaa NÄIN miltä maanjärinä näyttää, koska oli aamu ja täten maailmassa valot päällä. Säntäsin kaupasta pihalle ja vieressä oleva Golfin kuppila heilu niin perkeleesti. Vaikea kuvailla mutta ehkä jos kattois käsivaralla kuvattua epätarkkaa heiluvaa videokuvaa niin ois jotakuinkin sama efekti. Pisti vähän aivoja solmuun, kun eihän maiseman kuulu heilua.

Kissakaupalla seinät halkeili hiukan lisää, mutta pytinki on yhä pystyssä. Himassa sama juttu. Pihaa ympäröivä aita kekottaa yhä pystyssä joskin vinossa ja täynnä halkeamia. En tiiä kuinka monta rytinää kauppa tahi koti enää kestää, ennenku alkaa seinää kaatumaan. Living on the edge! Haluan puisen kodin, betoniseinät ympärillä ahistaa ihan vitusti. ("Pädelle puinen Minitalo 2019" -projekti on yhä kädenvääntövaiheessa, mutta toivoa on että vääntö muuttuu raksaprojektiksi lähikuukausina...)

Paikalliset on taas siirtyneet nukkumaan ulkosalle, raivoisaa kuorsausta raikas tuossa kissakauppaa vastapäätä olevan hotellin terassilla kun aamulla tulin kaupalle. Osa porukkaa tosin ei missään vaiheessa ole sisällä vielä koisaillukaan, kaikenlaisia telttoja ja muita hökötyksiä on huudilot piukassa.

Itellä käet täris vielä tunti järistyksen jälkeen, sen verran pelästytti. Taas ne ensimmäiset silmänräpäykset, kun ei tiedä mitä on tulossa. Paheneeko, kauanko tää kestää, mitä vittua tapahtuu. Pelko, se on se päällimmäisin tunne. Järjetön, alkukantanen, infernaalinen pelko.



Maanjäristyksistä selvinneillä liki kaikilla esiintyy PTSD oireita tämän piirakan mukaan


Luulen, että ollaan kaikki/useimmat vielä aika tanakasti post-traumaattisissä stresseissä. Mikä ei ole mikään ihme. Hiukan guuglailin asiaa, ja PTSD oireet maanjäristyksistä selvinneillä on enempi sääntö kun poikkeus. Itellä on lähes kaikki PTSD oireet jo tiukasti hallussa, että hyvin menee!


Enkä ole ainoa. Moni näkee yhä painajaisia. Ite myös. Näen painajaisia etenkin siitä mitä olis saattanu tapahtua. Talot kaatuu päälle ja tsunameja pyyhkii kohti. Kavereitten kanssa kaljojen ääressä jutut rupee useesti palaamaan SIIHEN PÄIVÄÄN. Tapahtumia kerrataan, ja on eri jees että kerrataankin, pitää kälättää ja sillä lailla koittaa käsitellä asiaa. Ei tarvitte mihkään tsykiatrille sännätä, kunhan on kaljaa ja kavereita joien kanssa kotkottaa.

Istumme muuten aika helvetin paljon kaljalla nykysin, ei niin että ei olis bintsu maistunu myös pre-järistys mutta nyt vielä enemmän. Ja kaikki on nykyään joko ENNEN tai JÄLKEEN maanjäristyksen. Elokuun 5.päivä on sellanen ajan jakaja.

Itellä ekaa kertaa vuosiin mielenterveys on alkanu vähän rakoilemaan ja vanhoja tuttuja masennusoireita on ruvennu ryömimään takasin. Paskaa happea on ollu ilmassa viime aikoina aika tanakasti. On vituttanu oikein tosissaan, sillai syvästi ja lujaa. Itsesäälissä kieriskelyä, nobody loves me, olen tyhmä ja vanha ja läski ja turha ääliö jolle kaikki nauraa. Krematorioon pitäs mennä jo. Ärsyynnyn pienistäkin asioista ihan helvetisti (mikä ei sinänsä ole mitään uutta). Olen helvetin väsyny koko ajan, enkä haluais tehä muuta kun nukkua ja olla yksin. Toisaalta kotona on jotenkin vaikea olla, joten hengaan useimmat päivät aamusta alkaen kissakaupalla. Kissanpennut terapioi (kiitos saatana jeesus kissanpennuista!), plus kaupalta on helpompi sännätä pihalle ja kauas rakennuksista.

En yhtään ihmettele, että alkaa korvien väleissä vippaamaan, koska onhan tässä ollu melkoset kuukaudet takana.

Ihmiset reagoi katastrofeihin eri tavalla, eikä oo mitään ainoota oikeeta tapaa miten mitäkin elämän kriisiä pitäis käsitellä. Että nyt sulla on surua, koe se näin ja käyttäydy näin. Nyt olit maanjäristyksessä, reagoi tälviisii. Kaikki maholliset käsittelytavat kyllä saletisti löyty täältä meiän Hiekkakikkareelta.

Jotkut on ottanu koko tän spektaakkelin - jo sillon elokuun Big Bangin jälkeen - vähän sillai olankohautuksella, että mitä kaikki nyt vaahtoaa, että ei tässä mitään. EI TÄSSÄ MITÄÄN? Vittu, puoli saarta pillun päreinä, kuolleita ihmisiä rivissä tuolla satamassa, liki puoli miljoonaa ihmistä ilman kotia tossa Lombokilla, että kyllä tässä nyt vittu vähän jotain. Toiset taas pamahti välittömästi jonkinlaiseen Doomsday Preppers -moodiin, tiätteks, näitä hulluja jotka valmistautuu zombeihin ja ties mihin maailmanloppuihin, että oli välittömästi barrikadit pystyssä ja vartiovuoroja ja saatana makaronitkin laskettuna että jokainen saa päivässä näin monta makaroonia niin pärjätään ainaki 5 päivää ennenku tarvii ruveta syömään työkavereita.

Sitte oli tietty näitä, jotka pelästy niin vitusti että välittömästi helvettiin täältä ja ensmäänen lentolippu kotio eurooppaan. Sieltä olikin hyvä jostain Lontoon Starbucksista postailla facebookkiin ja lähetellä koko ajan thoughts&prayers to my Gili family. Erityisesti pää meinas räjähtää kun yks muija postas jotain että ooämgee eikö kukaan ajattele kaikkia eläimiä joita Gileille jäi, voi kaikki kissaraukat ja hevoset ja kaikki. Siinä kohin miulla pimeni vintti ihan täysin. Että jumalauta, mitä vittua siä saatanan prinsessa kuvittelet että esim minä ja Tori (Horses Of Gili -muija) täällä tehään ja miks myö tänne jäätiin kaiken kaaoksen keskelle kun 99% jengistä liipas vaan vittuun täältä. Myö jäätiin, KOSKA ELÄIMET SAATANA! Että tervetuloa tänne vaan jos niin vitusti itkettää, kyllä meiän kissanruokinta Pussy Patrolit lisää porukkaa tarvii ja btw, tuohan joku 100kg whiskasia tullessas, olis tarvetta.







Itellä toimi kyllä parhaiten se, että jäi kaiken kaaoksen keskelle, ja rupes välittömästi toimimaan. Oli helvetisti helpompaa olla kaiken ytimessä, kun että ois ollu siemailemassa koktaileja jossain loungessa Balilla ja sieltä käsin sitte hermoilla että mitähän siä Hiekkakikkareella nyt oikeen tapahtuu voi kauhee sentäs. Oli helpottavaa olla paikalla, koska kävi mitä kävi, niin ainakin pystyy tekemään jotain. Miulle synkin hetki oli päivä 2 tai 3 kun oli huhuja että KAIKKI pakotetaan lähtemään saarelta pois. Olin jo miettiny mihin meen piiloon, koska miä en vittu lähe täältä mihinkään (koska kissat). Onneks tää oli vaan huhua, ja tilanne oli se, että viimiset valtion järkkäämäät evakuointiveneet lähti keskiviikkona (järistys oli sunnuntaina) ja ketkä ei sen kyytiin lähteny ni sitte jäätte mutta ei ole takeita enää mistään.


Oli mahtavaa huomata, miten ihminen parhaimmillaan toimii kun jotain sattuu. Ei meistä kellään ollu mitään kokemusta tai koulutusta tämmösten tilanteiden varalle. Mutta jumalavita, tuolla oli rannalla välittömästi jonkinlainen klinikka pystyssä missä loukkaantuneita hoidettiin. Kun täällä tilanne rauhottu (eli saari evakuoitu) niin jo oli porukkaa Lombokilla järjestämässä apua tuhoalueille: ruokaa ym elintärkeetä. Oli jengiä Balilla organisoimassa apua sieltä käsin. Hirveä tohina joka suunnassa, mikä oli ihan mahtavaa koska valtiolla kesti hyvä tovi organisoida apua paikalle (koska matkaa tänne on ihan reippaasti tuolta Jakartan suunnalta, kesti ennenku avustuslähetykset ym tuli mestoille) niin täältä käsin saatiin hommat pyörimään heti ekoina päivinä.

Ite keskityin kissojen ruokintaan ja sen puolen pyörittämiseen. Terveellä järjellä se hoitu. Ihmiset lähti, joten kissoilla on nälkä ja jano, ne tarvii vettä ja ruokaa, eli lets ruokitaan ja hoidetaan kissanruokaa saarelle like there's no tomorrow. Luojan lykky että saatiin aika paljon lahjotuksia, kissanruokaa sekä myös rahaa. Elo-syyskuussa nimittäin sujahti noin 35-40miljoonaa rupiaa (öbaut 2500euroa) tuosta vaan kissaruokaan.

Tämmöset tilanteet tuo ihmisistä esiin sekä ihmisyyden parhaat että huonoimmat puolet. On ihan vitun vaikea käsittää, mitä liikkuu sellasten ihmisten päässä jotka käyttää tämmösiä katastrofitilanteita hyväkseen. Oli välittömästä idiootteja ryöstelemässä asioita. Oli raiskaus heti maanjäristystä seuraavana aamuna. Oli kaikenlaista sekoilua, kunnes poliisi ja armeija tuli kunnolla mestoille rauhottamaan tilannetta.

Itteä vitutti suunnattomasti se, että kun jakelin ilmasta kissanruokaa, niin jotkut kävi sitä oikeen hamstraamassa. Kun oli kilon pussukoita tehty ja niitä oli laatikollinen tossa kissakaupan edustalla tarjolla että siitä saa ottaa jos tarvii, niin jotkut tuli oikeen kärryn kanssa ja vei kerralla kaiken. Ja kun lopetin ilmasen ruuan jakelun, koska aa: siihen ei yksinkertasesti ole rahaa forever ja pee: saari on auki, ravintelit on auki, ihmiset on tullu takasin ja ovat töissä eli tilanne on aika lailla normlisoitunu. Tästä jotkut suivaatu oikeen tosissaan. Eräskin länsimaalanen ravintolanomistaja haukku miut pystyyn kun tuli hakemaan kissaruokaa ja sanoin että sori, mutta ilmasta ruokaa ei ole enää mutta tässä ois kilon pussukka 50.000rp tai 8kg säkki 300.000rp. Olen kuulemma kuvottava ihminen ja miten KEHTAAN pyytää rahaa kissanruuasta. Tämä siis eurooppalainen bisneksenomistaja, jonka ravintola tässä vaiheessa oli ollu jo kuukauden auki. Kun samalla miulla oli elokuusta alkaen käyny ihmisiä hakemassa ruokaa kissoilleen ja jotka vaatimalla vaati että saavat antaa rahaa vastineeksi (maksua en ottanu mutta jos halusivat antaa lahjotuksen niin kiitos, kelpaa kyllä), ja näistä ihmisistä osa oli ihan paikallisia, joiden majatalot tai työpaikat tai kodit menny järistyksessä matalaks. Ni sitte yks vitun porho perseilijä vaatii ilmasta kissanruokaa vielä 2kk maanjäristyksen jälkeen. Eikä ollu ainoa. Muutama muukin länsimainen paska kiukutteli kun kissanruuasta olis pitäny maksaa. Tuli kommenttia että "no, jätetään sitte kissat ruokkimatta, olkoot nälässä" tai vastaavaa. Yksikään indonesialainen ei narissu asiasta yhtään, vaan ovat ilosesti maksaneet kissojen pöperöistä. Mutta kermaperselänkkärit saatana, ettäs kehtaavat.

Mutta pääosin ihmiset on toiminu hienosti. On ollu hienoa semmosta saarihengen nostatusta ja luohan se aikamoista yhteishenkeä kun ollaan kaikki koettu sama kauhea asia ja siitä selvitty. Yhdistävä kokemus, kertakaikkiaan. Post-maanjäristys jopa mie, ihmisiä vihaava mörkö, olen tutustunu uusiin ihmisiin enempi kun viimisen 7 vuoden aikana yhteensä. Koska on ollu pakko puhallella yhteisiin hiiliin, yhessä.

Jotkut on kokenu ehkä vähän ulkopuolisuutta ja jopa snadia syyllistämistä siitä, jos eivät olleet täällä kun jytis. Mutta fakta on, että jos et ollu paikalla, et oikeasti pysty mitenkään käsittämään mitä tapahtu. Näet kyllä rauniot ja muut, mutta et tiedä miltä se TUNTU. Ja siks voi olla vaikea ymmärtää että joillain saattaa nyt näkyä hiukkasen psyykkisiä oireita.

En missään nimessä toivo kenellekään maanjäristyksiä, ja olisin ihan helvetin tyytyväinen jollei tarvis enää ikinä kokea mitään vesisadetta rajumpaa luonnonilmiötä. Mutta osa miusta on jollain kieroutuneella tavalla jopa vähän leuhka ja ylpeä siitä, että olin täällä ja varsinkin siitä että vaikka en ole ikinä pelänny niin paljon, niin silti jäin mestoille enkä lähteny häntä koipien välissä karkuun. Minä jäin ja pidin huolta että ainakaan kissoilla ei tule nälkä. Taivaspaikka tienattu, saatana.

Siitä ylpeyen ja leuhkuuden tunteesta pitää nyt koittaa ammentaa. Muita positiivisia fiiliksiä ei itteensä tällä hetkellä juurikaan pysty yhdistämään.

Mutta kyllä tää tästä ja näistä synkistä olotiloista rämmitään pinnalle tälläkin kertaa!



Kissakaupan seinät on halkeillu

Onneks on kavereita, joien kanssa kälättää ja kippistellä. Eilen juhlittiin Mordorin itsenäisyyspäivää kera jaloviinan ja lonkeron!

Ja onneks on myös kissoja!


lauantai 1. joulukuuta 2018

Vastaus kaikkeen: yes but no




Hiekkakikkareella on vihdoin merkkejä ilmassa, että sadekausi on alkamassa. Hurraa! Saari on ollu kuiva korppu, pölynen puolikalju paskaläjä, kun ei oo satanu kunnolla kuukausiin. Nyt on kaks iltaa/yötä tullu vettä aivan esterin perseenä. Ja vaikka eilen joutu melkein uimaan kotio kaatosateessa, ni ei haittaa! Vettä! Jess! Kohta on taas vihriää joka suunnassa. Kummituskurvin mutalätäkkö tuolla jo vaanii varvastossuja. Lehmät ja muut elikot löytää juotavaa muualtaki ku miun juottoasemilta! Sade on hyvä!

Marraskuu on ollu hiljanen. Ainahan se on, mutta nyt tietty podetaan yhä turistikatoa maanjäristyksien jäljiltä. Siitä huolimati täällä on menoa ja meininkiä jatkuvasti. On bingoa ja muuta hulinaa, joka viikko jossain jotain erikoisäksöniä. Jopa miä, kaavoihin kangistunu epäsosiaalinen mörkö, olen käyny ihmisten ilmoilla, vetämässä gintonikkeja ja hurraamassa millon milleki toiminnalle. Mikä on ihan jees, on tehny ihan hyvääkin käyä vähä muualla ku normaalisti ja tavata muita ihmisiä.


Eilen bailattiin Movemberin päätöskemuja. Oli viiksinäytöstä ja partojen sheivausta ja kaikkinensa valtavan hauska tapahtuma. Häpeningin tuotoilla saadaan Lombokille rakennettua pari pop-up koulua!



Vaikka elämä on täällä jotakuinki normalisoitunu jo hyvä tovi sitten, ni yhä on asioita jotka on rempallaan. Miun pyykkimuija nyhvää yhä Lombokilla, joskin kun tulee täällä käymään niin ilmottaa kyllä, ja pyytelee pyykkejä. Hommassa ei ole järjen hiventäkään: se roudaa miun paskaset pyykit Lombokille, pesee ne siellä, ja sitte joku tuo ne takasin tänne kun ehtii/jaksaa/muistaa. Koska haluan tukea naapurin pyykkimuijaa, niin toki käytän tätä palvelua, mutta alkaa käämi palaa kun puhtaita vaatteita saa ootella monta päivää ja pitää soitella perään. Lisäks meillä on hiukan kielimuuri ja kommunikointi on komiikkaa parhaimmilaan (tekstiviesti pyykkimuijalta):

Pyykkimuijan viesti, jossa sanotaan että "pistä pyykit miun kämpille, tulen klo 11, älä huolehi, kiitos"


Lähiwarungin täti on myös kateissa, enkä oikeen oo löytäny yhtä makoisaa ja hinta/laatusuhteeltaan näpäkkää mättöpaikkaa vaikka kuinka olen ettiny. Kaikkia rähmäsiä risurafloja olen testaillu, välillä menestyksellä, välillä on menny vähän heikommin. Männä viikolla pysähyin jollain kämäsellä warungilla tuolla jossain ja ostin ihan normaalilta näyttävät meinigit. Riisiä, tofu-curryy, munakoisoa tai jotain, kaikenlaisia rehuja ym. Ei näyttäny mitenkään normaalista poikkeavalta. Ensmääne lusikallinen kuitenki räjäytti tajunnan ihan täysin, vaikken kerenny sitä ees nialasta. Tuntu, että lens puolet pääkallosta takaseinään, henki salpautu, näkö lähti, napalmia valu jokasesta ruumiinaukosta, tuskanhiki, sydämentykytys. Oli niin tulinen setti, että en uskaltanu ees kanoille sitä laittaa vaan hautasin pöperön tuonne kissakaupan taakse. Veikkaan että viikossa parissa kissakaupan takana rupee tulivuoren kraaterin reunoja puskemaan hautapaikan kohtalta, koska se pöperö siellä varmaan elää ihan omaa elämäänsä.

Tänään kävin taas uuella warungilla, ja vaikka lopputulos olikin syötävä ja erittäin halpa (pänikällinen mättöä 15.000rp) ni kommunikointi oli haasteellista ja hermoja riipivää. Vaikka koitankin, ja omasta mielestäni osaankin, hoitaa ruokashopingit indonesiaks, niin joillain paikallisilla menee välittömästi korvat lukkoon kun länsmaalanen läski tulee tiskille. Ihan sama mitä kieltä koittaa puhua, niin tolkullista vastausta ei saa mihinkään. Selitän että olen kasvissyöjä eli en halua lihaa. Ei siis lehmää, kanaa tahi kalaa. Tätä ei yleensä noteerata mitenkään. Osasta safkoja tiedän tasan mitä niissä on, mutta joistain täytyy kysyä ja vastaukset on liki aina joko mykkää tuijotusta tai "yes but no"-tyyppistä selkeyttä. Jos kysyn että onks tää epämääräsen näkönen mössö pelkkää vegee, niin vastataan että jees. Kun varmistan että niin, siis siinä ei ole kalaa eikä kanaa niin vastataan että juu kyllä on. Eli se EI OLE kasvisruoka? JEES!

Kaipaan lähiwarungin tätiä, joka tiesi tasan tarkkaan mitä miä syän ja mitä miä en syä. Täti myös aina selitti kaikille muille paikalla olijoille että kattokaa, tämä ulkomaalanen pullukka, se tulee tänne joka päivä oman muovipänikän kanssa hakemaan ruokaa ja se syö vaan kasviksia ja aina se vinkuu lisää tofua ja ikinä se ei ota sambalia. Ja sitte kaikki tuijottaa uteliaana ja vahtaa, mitä miun purnukkaan ladotaan. Että onpa jännää!

Elämä Hiekkakikkareella on parhaimmillaa silkkaa huumoria. Ihan aina ei jaksais tota "Yes but no"-tyyppistä vänkäämistä joka asiasta, mutta näin asiat täällä hoituu. Tai ei hoidu. Yes but no but maybe!


Ja sehän on jo Joulukuu. Loppu häämöttää hulluuden vuodelle 2018. Ei tule ikävä, vaikka tämä onkin vuosi jota ei koskaan unohda. Jos saa tontuilta toivoa, ni ens vuos sais olla pelkkää positiivisuutta. Kaikkea saatanan pumpernikkeliä ja hattaraa ja ykssarvisten sateenkaaripieruja, kultaharkkoja paskantavia vaaleenpunasia bambeja ja muuta höttöä. Että jos sais vuoden, ettei olis mitään draamaa eikä paskaa eikä luonnonkatastrofeja, se ois nimittäin eri kiva.


Takki on vähän tyhjä, mikä valitettavasti/onneksi näkyy aika hyvin siinä, etten ole jaksanu blogia paljon kirjotella. Seurakkaa miun Instagramia, sinne sentäs saan muutaman kerran viikossa töötättyä jotain kuvia lehmistä tai jostain.

maanantai 12. marraskuuta 2018

Miltei normaali marraskuu

Elämä Hiekkakikkareella kulkee tätä nykyä etten sanois normaalisti. Maanjäristyshelvetin alkamisesta on nyt 3 kuukautta ja hilut ja täällä eletään jotakuinkin normaalia marraskuuta tällä hetkellä. Saari on hiljanen, kuten aina marraskuussa. Sadekausi on pikkuhiljaa alkamassa. Kaikkien toivo on joulussa ja uudessa vuodessa. Josko siitä tulis kunnon sesonki, että bisnekset ees viikon kaks luistais plussalla.

Toki täällä on yhä remonttihommaa joka nurkalla ja paljon paikkoja on yhä kiinni. Omaa elämää hankaloittaa lähinnä se, että naapurin pyykkimuija pysyttelee Lombokilla, joten pyykkäyspalveluja saa vähän hakea. Ja lähimmän warungin tätiä ei oo näkyny sitten maanjäristyksen, tokko on takasin enää tulossakaan. Mutta edellämainitut asiat on juttuja, jotka hoituu pienellä pyöräilyllä kyllä.

Sitten viime kirjottelun olen ollu sekä helvetin kiireinen, että helvetin väsyny, että helvetisti kaljalla.


Lokakuun klinikan mirrejä
Ensteks pidettiin kissaklinikka, mikä oli kaikkinensa sellasen 10 päivän järetön rypistys. Klinikka kesti viikon, mutta siinä on aina ennen ja jälkeen klinikkapäivien kauheesti tekemistä ja touhottamista ja järjestämistä. Klinikkaa piettiin täällä miun omalla Hiekkakikkareella sekä Gili Airilla. Meillä kävi yli 250 kissaa joista yli 230 steriloitiin. Ei pöllömpi klinikka, ottaen huomioon että maanjäristyksen jäliltä saaret on yhä hiljasia eikä vapaaehtosia ihan tungokseks asti ollu jeesimässä kissojen pyydystelyssä. Klinikka meni muutenki ihan hyvin, ei ollu juuri yhtään sairaita kissoja (toki muutama, mutta ei läheskään sellasta helvettiä ku vielä pari kolme vuotta sitte) ja - mikä huikeinta - miä en menettäny hermojani kovin pahasti kovin montaa kertaa, enkä itkeny kertaakaan.

Klinikan jälkeen pärähti Vähänryyppää jokavuotiselle visiitilleen, mikä oli suunnattomasti odotettu tapaus kaikkien näien viime kuukausien hulluuksien jälkeen. Että tulee kaveri oikeesta maailmasta ja saa kälättää muitaki juttuja ku maanjäristyksiä ja on muutaki juoruttavaa ku pelkkiä saarijuoruja. Oli niin siistiä! Ja Vähis lietso miustaki hirveen yötä myäten rymyävän baareissakävijän, mistä olen yhä ihan rinnukset rottingilla. Että pystyn vielä jumalauta vetämään gintonicceja kaksin käsin ja kukkumaan aamuyöhön saakka! Luulin, että moinen hulluus on jo taakse jäänyttä miun kohalla, että se on kaheksalta nukkumaan ja se siitä elämästä, mutta paskan marjat: OLD IS NOT DEAD! Tuli käytyä kahen viikon aikana enemmän baareissa kun ehkä vimosen 7 vuoden aikana yhteensä ja oon niin ylpeä ittestäni että vielä ei oo kaikkia spelejä spelattu, vaikka elämän ehtoopuolella jo vahvasti ollaanki.

Tässä hommassa me ollaan Vähiksen kanssa hyviä


Vähiksen jälkeen tuli viä Mathias & Co käymään, ja toki tämäkin tilanne vaati useamman bintangin. Nyt on muutaman viikon breikki mordorilaisten osalta, ni saa vähä huilattua. Tai sais, jos huilais ja olis vaan, mutta kun jotenki ei kotona osaa olla enää yhtään. Käyn kotona lähinnä nukkumassa. Tämä on maanjäristysten jälkeen alkanu meininki. Ymmärrän täysin esim miun paikallisia naapureita jotka yhä nukkuu pihalla mielummin ku halkeilleissa betonitaloissaan. Sama fiilis täällä, mutta en nyt sentään telttailemaan rupea kun huusholli ny kuitenki on yhä pystyssä. Ulkona on sitäpaitsi hämähäkkejä ja kaikkee! Kaatukoot vaikka seinät niskaan, mutta minen hämähäkkien tonteilla leiriydy!

Saaren kuumin menomesta tätä nykyä on muuten La Favela -nimisen majapaikan/kuppilan Rock'n'Roll BINGO! Joka perjantai kello 8 illalla ja paikalla pitää olla helvetin ajoissa jos aikoo mahtua istumaan, mesta on niin tukossa porukkaa ettei sekaan meinaa mahtua. Idea on että soitetaan biisejä, pitää tietää esittäjä ja ruksia niitä bingokupongeista ja sitte olla toiveikas että voittaa jotain. Jos huutaa väärän bingon ni joutuu uima-altaaseen. Huikeen hyvä meininki, voitti tahi ei.

Bingoamisen, kissaklinikan ja kavereitten kanssa tissuttelun lomassa olen toki myös ollu töissä Taalasmaana, puuhannu kissahommia (kissanpentuja on joka saatanan läpi täynnä, olen 24/7 paskalaatikoiden siivooja) ja touhunnu kaikenlaista muutakin. Se on hyvä pysyä kiireisenä, joskin olen toki ottanu vähän rennostikin. Esim eilen, kun kärvensin itteni ihan turistin väriseks pitämällä semi-vapaapäivän uima-altaan reunalla. Ai että oli siistiä olla vaan!

Marraskuun eka päivä tuli muuten 7 vuotta siitä kun lähin  Mordorista vähä lomailemaan ja matkustelemaan. SHEITSHEMÄN VUOTTA! Seittemään vuoteen on mahtunu paljon kaikkee. On ollu ihanaa ja kamalaa ja kaikkea siltä väliltä, mutta en oo hetkeekään kaipaillu esmes takasin Mordoriin. Ees Hiekkakikkareen synkimmillä hetkillä (elokuun maanjäristyshelvetti) ei käyny mielessäkään että noniin nyt heti takas Mordoriin. Koti on täällä.


Viime yön housuunkakkauttaja
Maanjäristykset on rauhottunu, viimisen kuukauden aikana olen tuntenu ehkä kaks. Viime yönä kello 1:20 oli niistä toinen. Pieni (3.7 pojoa) mutta todella lähellä eli tuntu ihan kivasti (kuva tossa vieressä, mie olen toi sininen täplä). Olin jo ajatellu, että eipä tässä enää mitään, pieniä järinöitä voi tulla mutta paskaako niistä. Paskaako niistä juu, mutta toi viime öinen kun herätti ja murju rytisi, niin oli taas paska melkein housussa. Kädet täris varmaan vielä tunti järistyksen jälkeen eikä nukkumisesta tullu mitään. Se ensimmäinen silmänräpäys kun järistyksen tuntee on aina ihan hirviä. Kun ei tiedä mitä on tulossa. Että onko tää nyt taas joku saatanallinen mälli joka vetää Hiekkakikkareen sileeks. On välittömästi karvat pystyssä ja valmius sinkoamaan ittensä pihalle. Just kun oli päässy takas normaaliin älästi nukkumiseen ni juu ei, vaatteet takas päälle koska JOS tulee jotain että pitää äkkiä lähtee ni mieluiten ei pillusillaan evakkoon, eikä mieluusti myöskään kuole siks että vetää housuja jalkaan samalla kun talo sortuu päälle. Takaisin pyjamahommiin siis!

En tiä mihin yksisarvishoitoihin pitäs mennä tai mimmosia kristalleja pitäs survoa perseeseensä, että tästä säpsähtelystä eroon pääsis. Ei kai tähän auta kun aika, ja kohtuullisen paikallaan pysyvä maaperä jalkojen alla. Ja kai se toisaalta on hyväkin että on alitajunen valmius koko ajan päällä. Ettei jää ihmettelemään että mitäs vittua, vaan ensin pyyhkäsee maantiekiitäjänä turvaan ja miettii vasta sitte että jaahans, mites tästä eteenpäin.

Elämä Hiekkakikkareella jatkuu!


Saaren parhaat meiningit perjantaisin on bingossa!

Hail Satan sille, että tuolla pojottava tulivuori Agung on sentäs ollu viime ajat ihan suhteellisen hissunkissun. Soisin hänen tuossa lepotilassa pysyvänkin.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Uusimmat maanjäristykset

Hiekkakikkare on punasen pinnin kohalla. Maanjäristykset on ollu Sulawesilla Palun alueella (ylempi punanen pylpyrä) ja tänään Sumballa (alempi punanen pylpyrä)


Nopea tiedotus, koska yhteydenottoja on tullut useita:

Hiekkakikkareella on kaikki okei.

Sulawesi on meistä kaukana, eikä siellä tapahtunut katastrofi sheikannut maata täällä yhtään. Ei myöskään tän aamuset 6+ magnitudin järinät Sumballa. Indonesia saa nyt oikeen äiteen käestä, jumaliste.

Se sanottakoon, että mielenrauhalle nää uusimmat tapahtumat ei ole tehneet yhtään hyvää. On säikky ja säpsy olo. Just kun alko hiukan rentoutumaan, että pahin on ohi ja voi ihan rauhassa olla suihkussakin yli sekunnin, eikä tarvi olla koko ajan valmiudessa JOHONKIN. Ni nyt on taas meininki että snadisti hätääntyy vähän kaikesta. Kun eilen meillä oli mitätön 3.2magnitudin minipieni hytkytys, oli välittömästi tukka pystyssä ja kakitsu jo papanaluukulla. Kun eilen illalla ensin valot räpsähti ja sitten meni sähköt, painelin välittömästi pihalle koska eka ajatus oli että noniin, nyt tulee jotain. Ei tullu. Mutta meininki on tätä säikkyilyä.

Sulawesilla tuho on niin järjetön, ettei sitä oikein pysty edes käsittämään. Tuntuu melkein että eihän meillä täällä tapahtunu oikeastaan mitään. Mikä ei tietenkään ole totta. Lombokilla on edelleen satoja tuhansia ihmisiä kodittomana, ei sielläkään tilanne ole ohi.

Pää on täynnä jossittelua. Että meillä olis voinu käydä näin. Jos olis tullu ees pikkusen isompi järistys. Jos olis tullu tsunami ja herraisä mikä se joku maaperän muuttuminen nesteeks -hommakin oli. Ennestäänkin poti jonkinlaista selviytyjän syyllisyyttä, ja näki painajaisia siitä mitä olis voinu käydä. Olis voinu romahtaa talo niskaan. Olis voinu kissakauppa kaatua. Nyt on syyllinen olo siitä että tässä vieläkin potee jotain henkisiä jälkioireita, ei saa nukuttua ja valittaa millon mistäkin asiasta. Kun ei tässä mitään hätää ole.

Sulawesille voi mennä kattomaan mitä hätä oikeasti on.

Pituq Foundationille voi laittaa lahjotuksia Sulawesille myös, pistäkee viesti "Sulawesi Aid" lahjotukseen, niin ohjaavat varat Sulawesin katastrofialueelle.

perjantai 28. syyskuuta 2018

RIP URS


Heräsin aamulla kuuen jälkeen ja jumalauta Facebooking feedi oli täynnä hirveetä RIPpiä. Unelmien Rastasulhanen/Hipsterisulhanen Aray kuoli viime yönä.  Aivan totaalinen järkytys ja shokki. Nuaret terveet miähet ei kuoleskele. En pysty käsittämään että tää on totta. Enkä tiedä mitä kävi, sen tiiän että oli eilen viety teholle sairaalaan jostain syystä, ja ilmeisesti tänään aamuyöllä menehtyi.

Just eilen mietin että pitäs laittaa viestiä sille, että tuu jo tänne Hiekkakikkareelle käymään, piristämään meitä hiukan, rämpyttelemään ja ottamaan parit bintsut. Mutta näin Instasta tai facesta että hänellä oli poika käymässä Ausseista, vetelivät isä&poika-keikkoja Balilla ni aattelin etten ahistele viälä ku sillä on parempaaki tekemistä.

Sanurin Casablancassa heinäkuussa



Viimeks nähtiin heinäkuussa Balilla kun Araylla sattu olemaan keikka Hanurin Saattohoitolassa (apua... saattohoitola indiid) kun olin siellä käymässä. Ostin siltä sen uuen levyn ja jutskailtiin että elokuussa nähään kun hän tulee Hiekkakikkarelle, oli Samasamaan keikkoja sovittu. Mutta sitte meillä tuli maanjäristykset ja keikat siirty ja nyt niitä ei sitte tuu ikinä.

Lahjakas muusikko, komea ihana miähen kokonen miäs ja mukava heppu. Sen vähä mitä ikinä pystyin hänen kanssa jutskailemaan, koska aina aivot teki stopin ja taannuin hermostuneeks mykäks älykääpiöks jos hän koitti tulla läppää heittämään. Viime aikoina sentäs pystyin jo melkeen kokonaisia lauseita muodostamaan ja ylläpitämään jonkinlaista pokkaa jopa useita minuutteja, eli suuntima oli parempaan. Mutta tähän tää nyt sitte jäi.

Tänään piti bailata Viidakkobaarin 1-vee synttäreitä, mutta kemut on peruttu. Sen sijaan siellä muistellaan Arayta.

Valtava menetys musiikkiskenelle, ystäville, läheisille, kaikille.

Alla viimiseks jääny musavideo, sit vanhaa hittiä, kaverikuvaa ja virallisempaa promokuvaa.










Joskus sata vuotta sitte istuin pyörtymättä vieressä jopa!



perjantai 21. syyskuuta 2018

Balilla stressaamassa ja Lombokilla järkyttymässä



Kävin viime viikolla kokeilemassa lomalua Balilla. Aloin olla niin totaalisessa finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti, jotta tuntu tosi loistavalta idealta lähtee pois Hiekkakikkareelta vähän relaamaan. Näkemään muutaki ku raunioita ja kuulemaan kuinka ihmiset puhuu muustakin kun maanjäristyksistä. Kattomaan kuinka jengi elää normaalia elämää ja ties mitä kaikkee kreisii. Täten eikun säätämään vara-kissamuijaa hoitamaan miun himakissoja ja kaupan ipanoita ja ravaamaan miun kissanruokintareitit aamusin ja huolehtimaan että lehmien ja vuohien juomasammiot on täynnä, ja sit eiku kivan hotellin buukkaus, vene alle ja Balille.

Teoriassahan idea oli ihan vitun hyvä. Just mitä tarvittin ja kaipasin. Näin sanoi järki, että tämä on oikein hyvä homma. Käytännössähän 4 päivän hulluttelu Balilla toki antoi aikaa levätä ja kärventää nahka punaseks hotellin uima-altaan reunalla, mutta henkiseltä puolelta löyty Balilla ihan uusia hermoilun aiheita. Mitä jos Hiekkakikkareella käy jotain? Mitä jos tulee uus iso järistys? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Ja miä olen jossain huitsinvitun Balilla tuhlaamassa aikaa ja rahaa, enkä kotona tarttumassa heti ohjaksiin jos tarvis tulee.

Menin Balille tiistaina. Tiistai ja keskiviikko meni sumussa ja nukkuessa mutta sen jälkee lähinnä ootin lauantaiaamua että pääsee takasin kotio. En saanu nukuttua juuri mitään kun stressasin kaikkia mitättömän pieniä asioita ja vedin keskenäni kilareita millon mistäkin. Esmes kun Theresia, varakissamuija, ilmotti että joku on pölliny kissakaupan puutarhaletkun ja hänen on ihan vitun työlästä täyttää lehmien juomasammio ilman letkua. Yäunet meni sen yhen saatanan letkun takia ihan täysin. Heti kun meinasin nukahtaa niin räps silmät auki ja päässä ei pyöriny muu kun se helvetin letku ja kuinka tapan Gili Palmsin jätkät koska ne sen on kuitenki pölliny vaikka vastasivat äkäseen textariini että heillä on kyllä omatkin letkut eikä tarvi miun letkuja lainailla (ja kun tulin takasin kotio niin mistäs kissojen letku löyty: Gili Palmsilta tietenkin).

Jos olisin osannu relata niin Balin reissu ois ollu valtava menestys. Hotelli oli ihana (Laghawa Beach Inn Sanurin Saattohoitolassa, vahva suositus) ja tein onnistuneita shoppailuretkiä mm. Henkkamaukkaan ja Kumbasarin krääsämarkkinoille. Söin hyvin ja join erittäin vähän. Kattelin Balilaista hautajaisseremoniaa rannalla, tepastelin kilometrejä ympäri Sanuria, luin läjän kirjoja, retkotin uima-altaalla muiden vanhusten seassa, olin epäsosiaalinen ja omissa oloissani. Mutta miä olen miä, ja en näköjään osaa vaan olla.


JESSSS MATKALLA TAKAS KOTIO! Veneessä oli tosi kivasti tilaa eli ei juuri ketään. Olin Patagonia Expressin ekassa botskissa sitten maanjäristyksen. He alotti liikennöinnin Gilille viime lauantaina.


Että se siitä. Vastedes en enää ees yritä lähteä täältä mihinkään lomailemaan, koska ei siitä mitään tule. Vaikka sitte täällä ruikutan kuinka ei oo ikinä vapaata ja voi ku ois lomaa, ni nytpähän tiiän että miun mielenterveydelle käy vaan tää äksönin ytimessä oleminen. Lomailukotkotukset on muitten hommia. Ehkä ennen maanjäristystä lomailu olis voinu onnistua, mutta nyt takaraivossa jyskytti koko ajan pelko siitä, että täällä käy jotain ja miä en ole paikalla.

Lauantaina tulin takasin kotio ja olo helpotti heti. Että nyt oon mestoilla ja antaa tulla mitä vaan, ei haittaa, olen paikalla!

Tällä viikolla tiistaina kävin Lombokilla ekaa kertaa sitten Big Bängin. Piti mennä Imigrasiin sormenjälkiin ja valokuvaan työluvan uusimista varten ja samalla toki ohjelmassa shoppailua (kissanruokaa, kananruokaa, Päden ruokaa). Tiesin toki ja kuvia olen nähny, että Lombokilla on maisemat pikkusen muuttunu ja tuhot on massiivisia. Mutta ei sitä tajunnu ennenku omin silmin näki. Aivan järkyttävää. Heti Bangsalin satamasta kun lähettiin Monkey Roadia kohti niin olin jo monttu auki, että ei ole todellista (sori en ottanu kuvia, en pystyny, olin niin tolaltani). Pelkkää tuhoa. Matkalla Mataramiin kokonaisia kyliä aivan sileenä. Tienposket täynnä telttakyliä kun ihmisillä ei enää ole koteja. Kyllä veti hiljaseks. Että mitä myä Hiekkakikkareella kitistään, eihän meillä käyny juuri mitään jos vertaa Lombokin tilanteeseen.

Lombokin pääkaupunki Mataramissa sen sijaan ei hirveesti tuhoja enää näkyny. Niikun miun autokuskillekin sanoin, nin Mataram on aina ollu aikamoinen perseenreikä ja rähmäsen näkönen sontaläjä, että tilanne ei sinänsä silmiinpistävästi eroa entisestä mitenkään. Mutta sitte taas ku lähettiin takasin päin Mataramista niin Senggigissä ja siitä tänne meille päin pohjosta kohti ni voi herranpiaksut sentään.




Saiful asuu tuossa sen takana olevassa virityksessä
Pysähyttiin matkalla miun autokuskin Saifulin kylässä, halusin nähä vähän lähempää että mitä on ihmisten elämä tätä nykyä. Saifulin talo on periaatteessa yhä pystyssä, mutta siinä kunnossa että jos joku piarasee lähellä niin talo saattaa romahtaa. Saiful asuu vaimosa ja kolmen ipanansa kanssa nyt pihalla barugassa, mihin on naulattu jotain mattoa ja muuta riepua seiniks. Vieressä niillä on pieni katos missä on jonkinmoinen keittiö ja säilytystilaa tavaroille. Sadekausi on jo alkamassa Lombokilla eli varsin kusiset paikat tulossa jengille jotka asuu teltoissa ja ties missä virityksissä. Saiful on kuitenki sen verran toimelias kaveri, että sillä on jo uuen puurakenteisen talon raamit pystyssä. On kaatanu palmuja ja mangopuita ja niitä laittanu lankuiks ja keränny kaikenlaista käyttökelposta millä saa uutta torppaa vähän pystyyn. Kerto, että hän nikkaroi taloa sitä mukaa kun saa vähän rahaa että voi ostaa vaikka nauloja tai muuta mitä ei voi sadonkorjata luonnosta tai jostain. Uuesta talosta tulee pieni ja vaatimaton, koska niikun Saiful sano niin hänellä ei oo "big money", on vaan "small money" ja talosta tulee täten small money house.

Saiful on mahtava tyyppi ja tunnollinen duunissaan eikä ikinä pyyä mitään, paitsi lisää töitä jos on hiljasempaa ollu ja rahat lopussa.

Koska kaverit ja sukulaiset on sullonu miun pankkitilille kelpomäärän rahaa, jotta selviän täällä lähikuukaudet, niin näistä lahjotuksista annoin hiukan Saifulille talon rakennusta varten. Ihan jotta hän pystyy nakuttelemaan uutta taloaan vähän nopeammin kasaan ja sais ennen sadekautta vaimolle ja kakaroilleen kunnon kattoa pään päälle.

Meillä Hiekkakikkareella raivaushommat jatkuu ja etenee ihan hyvällä vauhilla. Hiljasta täällä toki on, vaikka ihan kivasti onki reipasta reissaajaa jo mestoilla. Kyllä tää tästä!

Miulla isoin ongelma on kotona vinossa kekottavat ja halkeilleet pihan aidat, jotka pitäs laittaa nurin ja korvata jollain bambulla tai vastaavalla. Vähäsen kuumottavaa juoksennella takapihalle kun aita saattaa tulla päälle. Tosin takapihallekaan ei oikeestaan ole enää mitään tarvetta mennä, kun vesipumppukaan ei toimi, että antaa olla, viidakkopiha on jo ihan kuallu ni tarvi mitään siä kastellakaan. Huushollin omistajalle olen ilmotellu että paskana on tämä ja tämä ja tämä ja tarttis jotain tehrä ja se sanoo aina että jees jees korjataan korjataan mutta sen enempää ei oo äksöniä viälä näkyny. Enkä tässä henkeeni piättele korjausta ootellessa ollenkaan, sen läksyn opin kun tuota saatanan aitaa huushollin ympärille rakennettiin, eihän siinäkään menny ku pari vuotta. Paskanpa väliä, on seinät pystyssä ja katto pään päällä viä toistaseks, ja kyllä ne aidat siitä joskus kaatuu, ehkä jopa seuravassa maanjäristyksessä, jyy nevö nou.

Haaveilen, että en tuossa armaassa mätänevässä murjussa kuitenkaan ikuisesti asu. Miulla on järjetön pakkomielle saaha itelleni pieni puinen mökki. Avainsana, näin maanjäristyksen jälkimainingeissa: PUINEN. Tai ehkäpä jopa kumista, vaahtomuovista ja silikonista rakennettu Piäni Pomppulinna! Se ois best! Toivottavasti tästä aiheesta on iloista uutista kerrottavana lähikuukausina, projektista on vankkaa kädenvääntöä meneillään!



Hotelli Balilla oli ihku ja hotellin puutarha varsinkin oli tosi pähee. Asuin samassa hotellissa 10vuotta sitte ku kävin Balilla ekaa kertaa.



Siinä valmistellaan ruumista uuniin. Balilainen hautajaisseremonia on aivan älyttömän hieno.

Hotellin puutarha oli täynnä ylläreitä. Puskia trimmailtu kärmeiks ja kaloiks ja ties mikskä otuksiks.

Matkalla kotio

HIEKKAKIKKARE!


Saifulin perheen keittiö, olohuone, vaatehuone ja kaikki muutki huoneet

Hiekkakikkareella on hianot aamut




tiistai 4. syyskuuta 2018

Saari on auki



Väsynyttä päivää Hiekkakikkareelta. Aivotoiminta nollassa mutta katotaan saanko jotain kirjoteltua.

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Maanjäristyksiä tulee yhä päivittäin. Osa on pieniä eikä niitä edes huomaa, osa on pieniä mutta suunnilleen suoraan sängyn alla niin niihin kyllä herää jos on nukkumassa. Tai jos tulee päivällä niin nostaa kaikki karvat pystyyn ja lojauttaa taas miltei paskan housuun. Voimakkuudet pyörii viiden magnitudin alla ja päällä, osa on jo alle neljää, eikä tommosia pieniä enää periaatteessa jaksa edes noteerata, ellei ole nimenomaan ihan tässä lähellä ja siksi rytisytä huudiloita vähän rajummin.


Raivaushommia
Raivaushommat jatkuu, on kaivinkoneita ja kuormuriautoja, on valtion univormuporukkaa, on täällä asuvien ulkomaalasten ja paikallisten lekanheilutus-kuntopiirit. Murikka kerrallaan, tienpätkä kerrallaan, tuhoja raivataan - ja niitä raivataan vielä pitkään.

Saari avattiin turisteille virallisesti viime lauantaina eli syyskuun eka. Seikkailunhalusta matkailijaa on jokunen mestoilla, mutta mistään ryysiksestä ei voida puhua.

Ravintoloita on auki jo aika kivasti, hyvää ruokaa saa ympäri saarta, eli maanjäristysdietti on lusittu ja vattankasvatus voi taas alkaa. Kauppoja on auki ja jopa tuoreita vihanneksia löytyy kun tarpeeks sinnikkäästi polkee ympäri saarta ja ettii kauppoja joista saa asioita. Sukelluspuljuissa on asiakkaita ja veneliikenne suihkii Balin ja Gilien väliä. Osa venefirmoista ei kuitenkaan vielä tänne seilaa, ihan siks että asiakkaita ei hirveesti ole. Ei kauheesti kannata suhata botskilla johon menis 200 ihmistä jos kyydissä ois vaan kolme.

Raaka hatusta riipastu näppituntuma on että varmaan joku 90% bizniksistä on edelleen kiinni. Osa ei aukea enää koskaan, koska ovat siinä kuosissa että eiku matalaks, tai vaikka ei olis niin pahana, niin omistajilla ei ehkä ollu minkäänlaista vakuutusta eikä ole omaa rahaa korjata vahinkoja. Osa jäänee sulki ihan siks, että omistajat niin kovin peljästyivät, etteivät tule koskaan takasin.

Kaikilla pulaa rahasta. Tulot nollassa jo kuukauden eikä tässä hetkeen oo rahaa tänne suuntaan vyörymässä.


Lehmälauma juomassa sekä väijymässä miun kissanruokka-kuppeja
Kissojen ruokinta jatkuu yhä ja jakelen kissaruokaa ilmasiks sitä tarvitteville. Kellään ei oo rahaa maksaa kissojen ruuasta ja kissojen pitää syyä. Ja lehmät ja vuohet on janosia ja nälissään, joten olen laittanu heillekin juomapisteitä pariin paikkaan. Ne perkeleet syö kyllä kissojenki ruuat mutta eläimet on ruokittava, thäts it.

Myö ison rytinän kokeneet ja  täällä siitä saakka kärvistelleet ollaan jonkinlaisen post-traumaattisen stressin kourissa. Kaikki on helvetin väsyneitä, kaikki valittaa samaa että kun ei saa nukuttua ja jos saakin nukuttua niin näkee unta maanjäristyksistä ja tsunameista. Kaikilla esiintyy sitä pienestäkin äänestä säpsähtelyä, jatkuva keinumisen tai hytkytyksen tunne varsinkin nukkumaan kädessä, kireää pinnaa, hidastunutta äksöniä korvien välissä, ärsyyntymistä ihan mitättömän pienistä asioista.

Mutta on tässä koko ajan ollu sellanen mahtava yhteisfiilis myös. Että nyt kävi näin, mutta periksi ei anneta, korjataan saari ja tehään siitä entistä parempi. Tai siis isolla osalla on tää fiilis. Sitten on tietty niitä jotka ei tee vittu mitään muuta kun ruikuttaa ja kauhistelee että ai kauhee ja voi hirvee ja kamala kamala, miksi MINULLE kävi näin. Jos olet saatana hengissä niin pää kiinni ja töihin siitä. Valittamalla ei tule yksikään nurkka korjatuksi.

Kuten mainitsinkin, ärsyyntymistä vähän kaikesta on ilmassa.

Palaan näihin mielenterveydellisiin ja tunnepuolen asioihin laters, sitten kun jaksa niitä jotenkin purkaa ja kirjotella auki. Nyt ei vielä pysty.

Lopuks sorisori verisori etten ole jaksanu hirveesti vastailla kavereiden enkä äitinkään viesteihin. Ei ole muuta selitystä kun että nyt en vaan jaksa.

Ja semmonen vielä: TULKAA KÄYMÄÄN! Sillä tavalla jeesaatte porukkaa pääsemään takas jaloilleen ku tuutte tänne asumaan ja sukeltamaan ja syömään ja juomaan. Eli hus tänne sieltä lomailemaan hep!






Ihan psykedeelistä et meiän rantakaduilla suhaa kuormuriautoja

Rannoilla on tilaa

Muutama sata kiloa kissaruokaa. Ja just äsken tuli muutama sata kiloa lisää.



Ombak Sunset tuolla saaren Balin puoleisella rannalla on aika lailla "pillun päreinä"-kuosissa

Ombak Sunset. Oliki ihan helvetin ruma tämä niien iso betonitönö.

Lehmät huikalla miun kaupan vieressä






torstai 23. elokuuta 2018

Elämää hytkyvällä Hiekkakikkareella



Yllä oleva kartta kertoo ehkä jotain siitä, mikä meillä on ollu meininki 29.heinäkuuta alkaen ja 20.elokuuta saakka. Pylpyrät kartalla on maanjäristyksiä ja mitä isompi pylpyrä, sitä voimakkaampi järistys. Kuvasta ehkä saa jonkinlaista käsitystä siitä, että en liiottele kun sanon että on eletty kohta 4 viikkoa miltei tauotta hytkyvällä maaperällä.

Tapahtunutta sitten viimesimmän tilannetiedotuksen:

Sähköä on tätä nykyä miltei ilman katkoja. Vettä tulee noin kello 9-18, satunnaisesti pidempäänkin.

Muutin takasin kotiin viikko sitten. Aaaah. Oma rauha ja epäsosiaalisuus. Telkkarikin toimii. Kotona oleminen on kuitenkin stressaavaa. Sitä kuuntelee jokaista rasahusta ja on jatkuvassa valmiudessa juoksemaan pihalle. Evakuointikassi on koko ajan käen ulottuvilla (sisältää muutaman vaatteen, hyttysmyrkkyä, sarongin, särkylääkettä, kosteuspyyhkeitä, vesipullon). Ovia ei uskalla lukita koska on päästävä pihalle ihan sähläämistä avainten kanssa. Suihkussa ja vessassa käyminen on helvetin nopeeta, koska ei huvittais juosta pihalle pillusillaan jos maanjäristys iskee.


Raivaus pääs vauhtiin mutta loppu heti alkuusa
Hiekkakikkare oli taas jo hyvällä mallilla tuossa viime viikonloppuna. Pikaveneliikenettä Balilta rupes olemaan päivittäin, tuovat tarvikkeita ja täällä asuvia ihmisiä takasin, mutta kyllä sinne sekaan oli eksyny satunnaisia turistejakin. 4Paws International -järjestön kriisitiimi tuli saarelle (vapaaehtosia + eläinlääkäreitä). Kauppoja aukes ja naapureita muutteli takas koteihinsa. Pari kaivinkonetta saatiin mestoille ja raivaus pääs kunnolla alkuun. Elämä alko seitinohkasesti normalisoitumaan.


Mutta sitten tuli 19.elokuuta, sunnuntai-ilta/yö ja noin kello 23 lojahti uus 7.0 magnitudin järistys. Sähköt poikki välittömästi, säntäys pihalle. Jälkijäristykset välittömästi perään ja ei auttanu taas muu kun lähteä evakkoon. Kissakaupalle tsekkaamaan että kauppa on pystyssä ja Gili Palmsille huoneen terassille yrittämään nukkumista. Sisätiloja ei voinu ees ajatella.

Olo oli epätodellinen ja epätoivonen. Eikö tää paska lopu koskaan? Millasta elämä oli vielä muutama viikko sitten kun ei koko ajan pelottanu? On ihan vitun raskasta ja väsyttävää elää jatkuvassa valmiudessa ja pelossa. Akka alkaa olla aika finaalissa täällä.



Aamu 20.elokuuta. Yö vietettiin pihalla.
Tuo 19.elokuuta järistys oli voimakkuudeltaan sama kun se 5.elokuuta ollu megapläjäys, mutta ei tuntunu ihan niin rajulta. Hirviä se toki oli tämäkin, mutta järistyksen keskus oli meistä pikkusen kauempana joten ei ollu ihan niin paha. Tiettävästi Hiekkakikkareella ei tullu ainakaan merkittäviä lisätuhoja (kaikki heikommat pytingit on jo matalana ennestään). Miulla lisää halkeamia seinissä ja aidoissa, mutta muuten torppa kunnossa. En tiiä montako uutta rytinää murju tai kauppa enää kestää, mutta asialle ei voi mitään tehä, pitään vaan ootella ja kattoa mitä tapahtuu.

Aamulla ton uuen 7.0 järinän jälkeen saari tyhjeni taas aika totaalisesti, mutta jäi sentään muutamia paikallisia naapureita ettei miun huudilot sentään ihan ghost townia taas ollu. Sähkö ja vesi tuli takasin aamupäivän aikana, mikä oli ihan mahtavaa. Sähkölaitos PLN ja vesilaitos BAL on ollu tän kaiken keskellä todellisia supersankareita, on käsittämätöntä miten nopeesti ne on saanu hommat korjattua.

Tällä hetkellä tilanne täällä on rauhallinen. Vähän liiankin rauhallinen. Ei juurikaan järistyksiä viime päivinä. Hermostuttaa kun ei voi tietää mitä on vielä tulossa. Porukka levittelee huhuja ja uskoo kaikenmaailman noitatohtoreita ja huijareita jotka väittää pystyvänsä ennustamaan maanjäristyksia ja uhoovat mm. että isompaa on vielä tulossa. Sunnuntaina 26.päivä elokuuta kuulemma tulee hirviä järistys ja saatanallinen tsunami. Viimesin huhu on että meiän sähkölaitos on muka asentanu jonkun maanjäristyshälytysjärjestelmän, että jos valot vilkahtaa 3 kertaa niin kohta rytisee ja kunnolla. Ei vittu mitä paskaa. Jengi on ihan tarpeeks säikkynä jo muutenki ni ei tarvis näitä huhuja levitellä.

Kaikki on säpsynä ja varpaillaan. Paikalliset on oppinu uuen sanan, TRAUMA, ja tätä traumaa hoetaan joka välissä. Ei voi tulla töihin koska trauma, ei voi tehä töitä koska trauma, ei uskalla sitä eikä tätä koska trauma, on kipeä olo koska trauma, väsyttää koska trauma, tämä on Pulau Trauma eli Traumasaari, trauma sitä ja trauma tätä.


Vaikka takaraivossa jyskyttää jatkuva pelko, koitan ite ylläpitää jonkinlaisia rutiineja ja pitää itteni touhukkaana. Kun puuhastelee jotain koko ajan, ei vello vainoharhasuudessa ja kyttää jokaista rasahusta että onko tää nyt seuravaa iso järistys. Miä heräilen aamulla aikasin, kuuen seiskan maissa. Siivoan kissojen paskalootat kotona, laitan ruokaa ja vettä pihan kissoille ja täytän isot ämpärit vedellä että kanat ja vuohet ja lehmät ja muut otukset saa juotavaa. Tuun kaupalle, siivoan ipanat (pieniä pentuja + emo asuu kaupalla). Täytän juomasammiot pihalla. Ruokakupit kaupan eessä (kissoille ja kanoille). Täytän ruokakupit Gili Palmsilla. Käyn ruokkimassa ja laittamassa vettä lähitienoon kissojen ruokintapisteisiin. Väsään kaupalla kissanruokapussukoita joita jakelen jengille ilmasiks. Siivoilen. Nyrkkipyykkäilen. Puolilta päivin lähen ruokkimaan kissat miun huushollin tienoilla, on useempi ruokinta/juoma-piste sielläkin. Käyn ehkä Lutwalassa kissasairaalassa (pari miun kissaa on kipeenä ja ovat potilaina siellä). Fillaroin ehkä muuallakin, ruokin kissoja jos niitä tulee vastaan. Tai touhuilen kotona, pesen pyykkiä, katon telkkaria, ehkä päivänokoset. Iltapäivällä takas kaupalle syöttämään pennut ja muuta touhuilua. Sen jälkeen ehkä pari kaljaa Golfin kuppilassa (se avattiin pari päivää sitten eli jipii bintang time!) ja sitten kotiin. Unta, jos maaperä sallii.

Uni, sitä jos sais lisää. Sellaset 2 viikkoa putkeen kiitos. Ehkä maailma olis kahessa viikossa vähän asettunu ja vois helpommin hengittää.






Tämmöstä täällä vielä on monessa paikassa

Vila Ombakin uima-allas baari romahtanu

Kattokaa tota kattoo!

Roskaponi Rambo on jo töissä.







Tsekkaa myös nämä