tiistai 2. lokakuuta 2018

Uusimmat maanjäristykset

Hiekkakikkare on punasen pinnin kohalla. Maanjäristykset on ollu Sulawesilla Palun alueella (ylempi punanen pylpyrä) ja tänään Sumballa (alempi punanen pylpyrä)


Nopea tiedotus, koska yhteydenottoja on tullut useita:

Hiekkakikkareella on kaikki okei.

Sulawesi on meistä kaukana, eikä siellä tapahtunut katastrofi sheikannut maata täällä yhtään. Ei myöskään tän aamuset 6+ magnitudin järinät Sumballa. Indonesia saa nyt oikeen äiteen käestä, jumaliste.

Se sanottakoon, että mielenrauhalle nää uusimmat tapahtumat ei ole tehneet yhtään hyvää. On säikky ja säpsy olo. Just kun alko hiukan rentoutumaan, että pahin on ohi ja voi ihan rauhassa olla suihkussakin yli sekunnin, eikä tarvi olla koko ajan valmiudessa JOHONKIN. Ni nyt on taas meininki että snadisti hätääntyy vähän kaikesta. Kun eilen meillä oli mitätön 3.2magnitudin minipieni hytkytys, oli välittömästi tukka pystyssä ja kakitsu jo papanaluukulla. Kun eilen illalla ensin valot räpsähti ja sitten meni sähköt, painelin välittömästi pihalle koska eka ajatus oli että noniin, nyt tulee jotain. Ei tullu. Mutta meininki on tätä säikkyilyä.

Sulawesilla tuho on niin järjetön, ettei sitä oikein pysty edes käsittämään. Tuntuu melkein että eihän meillä täällä tapahtunu oikeastaan mitään. Mikä ei tietenkään ole totta. Lombokilla on edelleen satoja tuhansia ihmisiä kodittomana, ei sielläkään tilanne ole ohi.

Pää on täynnä jossittelua. Että meillä olis voinu käydä näin. Jos olis tullu ees pikkusen isompi järistys. Jos olis tullu tsunami ja herraisä mikä se joku maaperän muuttuminen nesteeks -hommakin oli. Ennestäänkin poti jonkinlaista selviytyjän syyllisyyttä, ja näki painajaisia siitä mitä olis voinu käydä. Olis voinu romahtaa talo niskaan. Olis voinu kissakauppa kaatua. Nyt on syyllinen olo siitä että tässä vieläkin potee jotain henkisiä jälkioireita, ei saa nukuttua ja valittaa millon mistäkin asiasta. Kun ei tässä mitään hätää ole.

Sulawesille voi mennä kattomaan mitä hätä oikeasti on.

Pituq Foundationille voi laittaa lahjotuksia Sulawesille myös, pistäkee viesti "Sulawesi Aid" lahjotukseen, niin ohjaavat varat Sulawesin katastrofialueelle.

perjantai 28. syyskuuta 2018

RIP URS


Heräsin aamulla kuuen jälkeen ja jumalauta Facebooking feedi oli täynnä hirveetä RIPpiä. Unelmien Rastasulhanen/Hipsterisulhanen Aray kuoli viime yönä.  Aivan totaalinen järkytys ja shokki. Nuaret terveet miähet ei kuoleskele. En pysty käsittämään että tää on totta. Enkä tiedä mitä kävi, sen tiiän että oli eilen viety teholle sairaalaan jostain syystä, ja ilmeisesti tänään aamuyöllä menehtyi.

Just eilen mietin että pitäs laittaa viestiä sille, että tuu jo tänne Hiekkakikkareelle käymään, piristämään meitä hiukan, rämpyttelemään ja ottamaan parit bintsut. Mutta näin Instasta tai facesta että hänellä oli poika käymässä Ausseista, vetelivät isä&poika-keikkoja Balilla ni aattelin etten ahistele viälä ku sillä on parempaaki tekemistä.

Sanurin Casablancassa heinäkuussa



Viimeks nähtiin heinäkuussa Balilla kun Araylla sattu olemaan keikka Hanurin Saattohoitolassa (apua... saattohoitola indiid) kun olin siellä käymässä. Ostin siltä sen uuen levyn ja jutskailtiin että elokuussa nähään kun hän tulee Hiekkakikkarelle, oli Samasamaan keikkoja sovittu. Mutta sitte meillä tuli maanjäristykset ja keikat siirty ja nyt niitä ei sitte tuu ikinä.

Lahjakas muusikko, komea ihana miähen kokonen miäs ja mukava heppu. Sen vähä mitä ikinä pystyin hänen kanssa jutskailemaan, koska aina aivot teki stopin ja taannuin hermostuneeks mykäks älykääpiöks jos hän koitti tulla läppää heittämään. Viime aikoina sentäs pystyin jo melkeen kokonaisia lauseita muodostamaan ja ylläpitämään jonkinlaista pokkaa jopa useita minuutteja, eli suuntima oli parempaan. Mutta tähän tää nyt sitte jäi.

Tänään piti bailata Viidakkobaarin 1-vee synttäreitä, mutta kemut on peruttu. Sen sijaan siellä muistellaan Arayta.

Valtava menetys musiikkiskenelle, ystäville, läheisille, kaikille.

Alla viimiseks jääny musavideo, sit vanhaa hittiä, kaverikuvaa ja virallisempaa promokuvaa.










Joskus sata vuotta sitte istuin pyörtymättä vieressä jopa!



perjantai 21. syyskuuta 2018

Balilla stressaamassa ja Lombokilla järkyttymässä



Kävin viime viikolla kokeilemassa lomalua Balilla. Aloin olla niin totaalisessa finaalissa sekä henkisesti että fyysisesti, jotta tuntu tosi loistavalta idealta lähtee pois Hiekkakikkareelta vähän relaamaan. Näkemään muutaki ku raunioita ja kuulemaan kuinka ihmiset puhuu muustakin kun maanjäristyksistä. Kattomaan kuinka jengi elää normaalia elämää ja ties mitä kaikkee kreisii. Täten eikun säätämään vara-kissamuijaa hoitamaan miun himakissoja ja kaupan ipanoita ja ravaamaan miun kissanruokintareitit aamusin ja huolehtimaan että lehmien ja vuohien juomasammiot on täynnä, ja sit eiku kivan hotellin buukkaus, vene alle ja Balille.

Teoriassahan idea oli ihan vitun hyvä. Just mitä tarvittin ja kaipasin. Näin sanoi järki, että tämä on oikein hyvä homma. Käytännössähän 4 päivän hulluttelu Balilla toki antoi aikaa levätä ja kärventää nahka punaseks hotellin uima-altaan reunalla, mutta henkiseltä puolelta löyty Balilla ihan uusia hermoilun aiheita. Mitä jos Hiekkakikkareella käy jotain? Mitä jos tulee uus iso järistys? Mitä jos sitä ja mitä jos tätä? Ja miä olen jossain huitsinvitun Balilla tuhlaamassa aikaa ja rahaa, enkä kotona tarttumassa heti ohjaksiin jos tarvis tulee.

Menin Balille tiistaina. Tiistai ja keskiviikko meni sumussa ja nukkuessa mutta sen jälkee lähinnä ootin lauantaiaamua että pääsee takasin kotio. En saanu nukuttua juuri mitään kun stressasin kaikkia mitättömän pieniä asioita ja vedin keskenäni kilareita millon mistäkin. Esmes kun Theresia, varakissamuija, ilmotti että joku on pölliny kissakaupan puutarhaletkun ja hänen on ihan vitun työlästä täyttää lehmien juomasammio ilman letkua. Yäunet meni sen yhen saatanan letkun takia ihan täysin. Heti kun meinasin nukahtaa niin räps silmät auki ja päässä ei pyöriny muu kun se helvetin letku ja kuinka tapan Gili Palmsin jätkät koska ne sen on kuitenki pölliny vaikka vastasivat äkäseen textariini että heillä on kyllä omatkin letkut eikä tarvi miun letkuja lainailla (ja kun tulin takasin kotio niin mistäs kissojen letku löyty: Gili Palmsilta tietenkin).

Jos olisin osannu relata niin Balin reissu ois ollu valtava menestys. Hotelli oli ihana (Laghawa Beach Inn Sanurin Saattohoitolassa, vahva suositus) ja tein onnistuneita shoppailuretkiä mm. Henkkamaukkaan ja Kumbasarin krääsämarkkinoille. Söin hyvin ja join erittäin vähän. Kattelin Balilaista hautajaisseremoniaa rannalla, tepastelin kilometrejä ympäri Sanuria, luin läjän kirjoja, retkotin uima-altaalla muiden vanhusten seassa, olin epäsosiaalinen ja omissa oloissani. Mutta miä olen miä, ja en näköjään osaa vaan olla.


JESSSS MATKALLA TAKAS KOTIO! Veneessä oli tosi kivasti tilaa eli ei juuri ketään. Olin Patagonia Expressin ekassa botskissa sitten maanjäristyksen. He alotti liikennöinnin Gilille viime lauantaina.


Että se siitä. Vastedes en enää ees yritä lähteä täältä mihinkään lomailemaan, koska ei siitä mitään tule. Vaikka sitte täällä ruikutan kuinka ei oo ikinä vapaata ja voi ku ois lomaa, ni nytpähän tiiän että miun mielenterveydelle käy vaan tää äksönin ytimessä oleminen. Lomailukotkotukset on muitten hommia. Ehkä ennen maanjäristystä lomailu olis voinu onnistua, mutta nyt takaraivossa jyskytti koko ajan pelko siitä, että täällä käy jotain ja miä en ole paikalla.

Lauantaina tulin takasin kotio ja olo helpotti heti. Että nyt oon mestoilla ja antaa tulla mitä vaan, ei haittaa, olen paikalla!

Tällä viikolla tiistaina kävin Lombokilla ekaa kertaa sitten Big Bängin. Piti mennä Imigrasiin sormenjälkiin ja valokuvaan työluvan uusimista varten ja samalla toki ohjelmassa shoppailua (kissanruokaa, kananruokaa, Päden ruokaa). Tiesin toki ja kuvia olen nähny, että Lombokilla on maisemat pikkusen muuttunu ja tuhot on massiivisia. Mutta ei sitä tajunnu ennenku omin silmin näki. Aivan järkyttävää. Heti Bangsalin satamasta kun lähettiin Monkey Roadia kohti niin olin jo monttu auki, että ei ole todellista (sori en ottanu kuvia, en pystyny, olin niin tolaltani). Pelkkää tuhoa. Matkalla Mataramiin kokonaisia kyliä aivan sileenä. Tienposket täynnä telttakyliä kun ihmisillä ei enää ole koteja. Kyllä veti hiljaseks. Että mitä myä Hiekkakikkareella kitistään, eihän meillä käyny juuri mitään jos vertaa Lombokin tilanteeseen.

Lombokin pääkaupunki Mataramissa sen sijaan ei hirveesti tuhoja enää näkyny. Niikun miun autokuskillekin sanoin, nin Mataram on aina ollu aikamoinen perseenreikä ja rähmäsen näkönen sontaläjä, että tilanne ei sinänsä silmiinpistävästi eroa entisestä mitenkään. Mutta sitte taas ku lähettiin takasin päin Mataramista niin Senggigissä ja siitä tänne meille päin pohjosta kohti ni voi herranpiaksut sentään.




Saiful asuu tuossa sen takana olevassa virityksessä
Pysähyttiin matkalla miun autokuskin Saifulin kylässä, halusin nähä vähän lähempää että mitä on ihmisten elämä tätä nykyä. Saifulin talo on periaatteessa yhä pystyssä, mutta siinä kunnossa että jos joku piarasee lähellä niin talo saattaa romahtaa. Saiful asuu vaimosa ja kolmen ipanansa kanssa nyt pihalla barugassa, mihin on naulattu jotain mattoa ja muuta riepua seiniks. Vieressä niillä on pieni katos missä on jonkinmoinen keittiö ja säilytystilaa tavaroille. Sadekausi on jo alkamassa Lombokilla eli varsin kusiset paikat tulossa jengille jotka asuu teltoissa ja ties missä virityksissä. Saiful on kuitenki sen verran toimelias kaveri, että sillä on jo uuen puurakenteisen talon raamit pystyssä. On kaatanu palmuja ja mangopuita ja niitä laittanu lankuiks ja keränny kaikenlaista käyttökelposta millä saa uutta torppaa vähän pystyyn. Kerto, että hän nikkaroi taloa sitä mukaa kun saa vähän rahaa että voi ostaa vaikka nauloja tai muuta mitä ei voi sadonkorjata luonnosta tai jostain. Uuesta talosta tulee pieni ja vaatimaton, koska niikun Saiful sano niin hänellä ei oo "big money", on vaan "small money" ja talosta tulee täten small money house.

Saiful on mahtava tyyppi ja tunnollinen duunissaan eikä ikinä pyyä mitään, paitsi lisää töitä jos on hiljasempaa ollu ja rahat lopussa.

Koska kaverit ja sukulaiset on sullonu miun pankkitilille kelpomäärän rahaa, jotta selviän täällä lähikuukaudet, niin näistä lahjotuksista annoin hiukan Saifulille talon rakennusta varten. Ihan jotta hän pystyy nakuttelemaan uutta taloaan vähän nopeammin kasaan ja sais ennen sadekautta vaimolle ja kakaroilleen kunnon kattoa pään päälle.

Meillä Hiekkakikkareella raivaushommat jatkuu ja etenee ihan hyvällä vauhilla. Hiljasta täällä toki on, vaikka ihan kivasti onki reipasta reissaajaa jo mestoilla. Kyllä tää tästä!

Miulla isoin ongelma on kotona vinossa kekottavat ja halkeilleet pihan aidat, jotka pitäs laittaa nurin ja korvata jollain bambulla tai vastaavalla. Vähäsen kuumottavaa juoksennella takapihalle kun aita saattaa tulla päälle. Tosin takapihallekaan ei oikeestaan ole enää mitään tarvetta mennä, kun vesipumppukaan ei toimi, että antaa olla, viidakkopiha on jo ihan kuallu ni tarvi mitään siä kastellakaan. Huushollin omistajalle olen ilmotellu että paskana on tämä ja tämä ja tämä ja tarttis jotain tehrä ja se sanoo aina että jees jees korjataan korjataan mutta sen enempää ei oo äksöniä viälä näkyny. Enkä tässä henkeeni piättele korjausta ootellessa ollenkaan, sen läksyn opin kun tuota saatanan aitaa huushollin ympärille rakennettiin, eihän siinäkään menny ku pari vuotta. Paskanpa väliä, on seinät pystyssä ja katto pään päällä viä toistaseks, ja kyllä ne aidat siitä joskus kaatuu, ehkä jopa seuravassa maanjäristyksessä, jyy nevö nou.

Haaveilen, että en tuossa armaassa mätänevässä murjussa kuitenkaan ikuisesti asu. Miulla on järjetön pakkomielle saaha itelleni pieni puinen mökki. Avainsana, näin maanjäristyksen jälkimainingeissa: PUINEN. Tai ehkäpä jopa kumista, vaahtomuovista ja silikonista rakennettu Piäni Pomppulinna! Se ois best! Toivottavasti tästä aiheesta on iloista uutista kerrottavana lähikuukausina, projektista on vankkaa kädenvääntöä meneillään!



Hotelli Balilla oli ihku ja hotellin puutarha varsinkin oli tosi pähee. Asuin samassa hotellissa 10vuotta sitte ku kävin Balilla ekaa kertaa.



Siinä valmistellaan ruumista uuniin. Balilainen hautajaisseremonia on aivan älyttömän hieno.

Hotellin puutarha oli täynnä ylläreitä. Puskia trimmailtu kärmeiks ja kaloiks ja ties mikskä otuksiks.

Matkalla kotio

HIEKKAKIKKARE!


Saifulin perheen keittiö, olohuone, vaatehuone ja kaikki muutki huoneet

Hiekkakikkareella on hianot aamut




tiistai 4. syyskuuta 2018

Saari on auki



Väsynyttä päivää Hiekkakikkareelta. Aivotoiminta nollassa mutta katotaan saanko jotain kirjoteltua.

Tapahtunutta sitten viime päivityksen:

Maanjäristyksiä tulee yhä päivittäin. Osa on pieniä eikä niitä edes huomaa, osa on pieniä mutta suunnilleen suoraan sängyn alla niin niihin kyllä herää jos on nukkumassa. Tai jos tulee päivällä niin nostaa kaikki karvat pystyyn ja lojauttaa taas miltei paskan housuun. Voimakkuudet pyörii viiden magnitudin alla ja päällä, osa on jo alle neljää, eikä tommosia pieniä enää periaatteessa jaksa edes noteerata, ellei ole nimenomaan ihan tässä lähellä ja siksi rytisytä huudiloita vähän rajummin.


Raivaushommia
Raivaushommat jatkuu, on kaivinkoneita ja kuormuriautoja, on valtion univormuporukkaa, on täällä asuvien ulkomaalasten ja paikallisten lekanheilutus-kuntopiirit. Murikka kerrallaan, tienpätkä kerrallaan, tuhoja raivataan - ja niitä raivataan vielä pitkään.

Saari avattiin turisteille virallisesti viime lauantaina eli syyskuun eka. Seikkailunhalusta matkailijaa on jokunen mestoilla, mutta mistään ryysiksestä ei voida puhua.

Ravintoloita on auki jo aika kivasti, hyvää ruokaa saa ympäri saarta, eli maanjäristysdietti on lusittu ja vattankasvatus voi taas alkaa. Kauppoja on auki ja jopa tuoreita vihanneksia löytyy kun tarpeeks sinnikkäästi polkee ympäri saarta ja ettii kauppoja joista saa asioita. Sukelluspuljuissa on asiakkaita ja veneliikenne suihkii Balin ja Gilien väliä. Osa venefirmoista ei kuitenkaan vielä tänne seilaa, ihan siks että asiakkaita ei hirveesti ole. Ei kauheesti kannata suhata botskilla johon menis 200 ihmistä jos kyydissä ois vaan kolme.

Raaka hatusta riipastu näppituntuma on että varmaan joku 90% bizniksistä on edelleen kiinni. Osa ei aukea enää koskaan, koska ovat siinä kuosissa että eiku matalaks, tai vaikka ei olis niin pahana, niin omistajilla ei ehkä ollu minkäänlaista vakuutusta eikä ole omaa rahaa korjata vahinkoja. Osa jäänee sulki ihan siks, että omistajat niin kovin peljästyivät, etteivät tule koskaan takasin.

Kaikilla pulaa rahasta. Tulot nollassa jo kuukauden eikä tässä hetkeen oo rahaa tänne suuntaan vyörymässä.


Lehmälauma juomassa sekä väijymässä miun kissanruokka-kuppeja
Kissojen ruokinta jatkuu yhä ja jakelen kissaruokaa ilmasiks sitä tarvitteville. Kellään ei oo rahaa maksaa kissojen ruuasta ja kissojen pitää syyä. Ja lehmät ja vuohet on janosia ja nälissään, joten olen laittanu heillekin juomapisteitä pariin paikkaan. Ne perkeleet syö kyllä kissojenki ruuat mutta eläimet on ruokittava, thäts it.

Myö ison rytinän kokeneet ja  täällä siitä saakka kärvistelleet ollaan jonkinlaisen post-traumaattisen stressin kourissa. Kaikki on helvetin väsyneitä, kaikki valittaa samaa että kun ei saa nukuttua ja jos saakin nukuttua niin näkee unta maanjäristyksistä ja tsunameista. Kaikilla esiintyy sitä pienestäkin äänestä säpsähtelyä, jatkuva keinumisen tai hytkytyksen tunne varsinkin nukkumaan kädessä, kireää pinnaa, hidastunutta äksöniä korvien välissä, ärsyyntymistä ihan mitättömän pienistä asioista.

Mutta on tässä koko ajan ollu sellanen mahtava yhteisfiilis myös. Että nyt kävi näin, mutta periksi ei anneta, korjataan saari ja tehään siitä entistä parempi. Tai siis isolla osalla on tää fiilis. Sitten on tietty niitä jotka ei tee vittu mitään muuta kun ruikuttaa ja kauhistelee että ai kauhee ja voi hirvee ja kamala kamala, miksi MINULLE kävi näin. Jos olet saatana hengissä niin pää kiinni ja töihin siitä. Valittamalla ei tule yksikään nurkka korjatuksi.

Kuten mainitsinkin, ärsyyntymistä vähän kaikesta on ilmassa.

Palaan näihin mielenterveydellisiin ja tunnepuolen asioihin laters, sitten kun jaksa niitä jotenkin purkaa ja kirjotella auki. Nyt ei vielä pysty.

Lopuks sorisori verisori etten ole jaksanu hirveesti vastailla kavereiden enkä äitinkään viesteihin. Ei ole muuta selitystä kun että nyt en vaan jaksa.

Ja semmonen vielä: TULKAA KÄYMÄÄN! Sillä tavalla jeesaatte porukkaa pääsemään takas jaloilleen ku tuutte tänne asumaan ja sukeltamaan ja syömään ja juomaan. Eli hus tänne sieltä lomailemaan hep!






Ihan psykedeelistä et meiän rantakaduilla suhaa kuormuriautoja

Rannoilla on tilaa

Muutama sata kiloa kissaruokaa. Ja just äsken tuli muutama sata kiloa lisää.



Ombak Sunset tuolla saaren Balin puoleisella rannalla on aika lailla "pillun päreinä"-kuosissa

Ombak Sunset. Oliki ihan helvetin ruma tämä niien iso betonitönö.

Lehmät huikalla miun kaupan vieressä






torstai 23. elokuuta 2018

Elämää hytkyvällä Hiekkakikkareella



Yllä oleva kartta kertoo ehkä jotain siitä, mikä meillä on ollu meininki 29.heinäkuuta alkaen ja 20.elokuuta saakka. Pylpyrät kartalla on maanjäristyksiä ja mitä isompi pylpyrä, sitä voimakkaampi järistys. Kuvasta ehkä saa jonkinlaista käsitystä siitä, että en liiottele kun sanon että on eletty kohta 4 viikkoa miltei tauotta hytkyvällä maaperällä.

Tapahtunutta sitten viimesimmän tilannetiedotuksen:

Sähköä on tätä nykyä miltei ilman katkoja. Vettä tulee noin kello 9-18, satunnaisesti pidempäänkin.

Muutin takasin kotiin viikko sitten. Aaaah. Oma rauha ja epäsosiaalisuus. Telkkarikin toimii. Kotona oleminen on kuitenkin stressaavaa. Sitä kuuntelee jokaista rasahusta ja on jatkuvassa valmiudessa juoksemaan pihalle. Evakuointikassi on koko ajan käen ulottuvilla (sisältää muutaman vaatteen, hyttysmyrkkyä, sarongin, särkylääkettä, kosteuspyyhkeitä, vesipullon). Ovia ei uskalla lukita koska on päästävä pihalle ihan sähläämistä avainten kanssa. Suihkussa ja vessassa käyminen on helvetin nopeeta, koska ei huvittais juosta pihalle pillusillaan jos maanjäristys iskee.


Raivaus pääs vauhtiin mutta loppu heti alkuusa
Hiekkakikkare oli taas jo hyvällä mallilla tuossa viime viikonloppuna. Pikaveneliikenettä Balilta rupes olemaan päivittäin, tuovat tarvikkeita ja täällä asuvia ihmisiä takasin, mutta kyllä sinne sekaan oli eksyny satunnaisia turistejakin. 4Paws International -järjestön kriisitiimi tuli saarelle (vapaaehtosia + eläinlääkäreitä). Kauppoja aukes ja naapureita muutteli takas koteihinsa. Pari kaivinkonetta saatiin mestoille ja raivaus pääs kunnolla alkuun. Elämä alko seitinohkasesti normalisoitumaan.


Mutta sitten tuli 19.elokuuta, sunnuntai-ilta/yö ja noin kello 23 lojahti uus 7.0 magnitudin järistys. Sähköt poikki välittömästi, säntäys pihalle. Jälkijäristykset välittömästi perään ja ei auttanu taas muu kun lähteä evakkoon. Kissakaupalle tsekkaamaan että kauppa on pystyssä ja Gili Palmsille huoneen terassille yrittämään nukkumista. Sisätiloja ei voinu ees ajatella.

Olo oli epätodellinen ja epätoivonen. Eikö tää paska lopu koskaan? Millasta elämä oli vielä muutama viikko sitten kun ei koko ajan pelottanu? On ihan vitun raskasta ja väsyttävää elää jatkuvassa valmiudessa ja pelossa. Akka alkaa olla aika finaalissa täällä.



Aamu 20.elokuuta. Yö vietettiin pihalla.
Tuo 19.elokuuta järistys oli voimakkuudeltaan sama kun se 5.elokuuta ollu megapläjäys, mutta ei tuntunu ihan niin rajulta. Hirviä se toki oli tämäkin, mutta järistyksen keskus oli meistä pikkusen kauempana joten ei ollu ihan niin paha. Tiettävästi Hiekkakikkareella ei tullu ainakaan merkittäviä lisätuhoja (kaikki heikommat pytingit on jo matalana ennestään). Miulla lisää halkeamia seinissä ja aidoissa, mutta muuten torppa kunnossa. En tiiä montako uutta rytinää murju tai kauppa enää kestää, mutta asialle ei voi mitään tehä, pitään vaan ootella ja kattoa mitä tapahtuu.

Aamulla ton uuen 7.0 järinän jälkeen saari tyhjeni taas aika totaalisesti, mutta jäi sentään muutamia paikallisia naapureita ettei miun huudilot sentään ihan ghost townia taas ollu. Sähkö ja vesi tuli takasin aamupäivän aikana, mikä oli ihan mahtavaa. Sähkölaitos PLN ja vesilaitos BAL on ollu tän kaiken keskellä todellisia supersankareita, on käsittämätöntä miten nopeesti ne on saanu hommat korjattua.

Tällä hetkellä tilanne täällä on rauhallinen. Vähän liiankin rauhallinen. Ei juurikaan järistyksiä viime päivinä. Hermostuttaa kun ei voi tietää mitä on vielä tulossa. Porukka levittelee huhuja ja uskoo kaikenmaailman noitatohtoreita ja huijareita jotka väittää pystyvänsä ennustamaan maanjäristyksia ja uhoovat mm. että isompaa on vielä tulossa. Sunnuntaina 26.päivä elokuuta kuulemma tulee hirviä järistys ja saatanallinen tsunami. Viimesin huhu on että meiän sähkölaitos on muka asentanu jonkun maanjäristyshälytysjärjestelmän, että jos valot vilkahtaa 3 kertaa niin kohta rytisee ja kunnolla. Ei vittu mitä paskaa. Jengi on ihan tarpeeks säikkynä jo muutenki ni ei tarvis näitä huhuja levitellä.

Kaikki on säpsynä ja varpaillaan. Paikalliset on oppinu uuen sanan, TRAUMA, ja tätä traumaa hoetaan joka välissä. Ei voi tulla töihin koska trauma, ei voi tehä töitä koska trauma, ei uskalla sitä eikä tätä koska trauma, on kipeä olo koska trauma, väsyttää koska trauma, tämä on Pulau Trauma eli Traumasaari, trauma sitä ja trauma tätä.


Vaikka takaraivossa jyskyttää jatkuva pelko, koitan ite ylläpitää jonkinlaisia rutiineja ja pitää itteni touhukkaana. Kun puuhastelee jotain koko ajan, ei vello vainoharhasuudessa ja kyttää jokaista rasahusta että onko tää nyt seuravaa iso järistys. Miä heräilen aamulla aikasin, kuuen seiskan maissa. Siivoan kissojen paskalootat kotona, laitan ruokaa ja vettä pihan kissoille ja täytän isot ämpärit vedellä että kanat ja vuohet ja lehmät ja muut otukset saa juotavaa. Tuun kaupalle, siivoan ipanat (pieniä pentuja + emo asuu kaupalla). Täytän juomasammiot pihalla. Ruokakupit kaupan eessä (kissoille ja kanoille). Täytän ruokakupit Gili Palmsilla. Käyn ruokkimassa ja laittamassa vettä lähitienoon kissojen ruokintapisteisiin. Väsään kaupalla kissanruokapussukoita joita jakelen jengille ilmasiks. Siivoilen. Nyrkkipyykkäilen. Puolilta päivin lähen ruokkimaan kissat miun huushollin tienoilla, on useempi ruokinta/juoma-piste sielläkin. Käyn ehkä Lutwalassa kissasairaalassa (pari miun kissaa on kipeenä ja ovat potilaina siellä). Fillaroin ehkä muuallakin, ruokin kissoja jos niitä tulee vastaan. Tai touhuilen kotona, pesen pyykkiä, katon telkkaria, ehkä päivänokoset. Iltapäivällä takas kaupalle syöttämään pennut ja muuta touhuilua. Sen jälkeen ehkä pari kaljaa Golfin kuppilassa (se avattiin pari päivää sitten eli jipii bintang time!) ja sitten kotiin. Unta, jos maaperä sallii.

Uni, sitä jos sais lisää. Sellaset 2 viikkoa putkeen kiitos. Ehkä maailma olis kahessa viikossa vähän asettunu ja vois helpommin hengittää.






Tämmöstä täällä vielä on monessa paikassa

Vila Ombakin uima-allas baari romahtanu

Kattokaa tota kattoo!

Roskaponi Rambo on jo töissä.







keskiviikko 22. elokuuta 2018

Itsenäisyyspäivä



Anteeksi. En ole jaksanu blogia kirjotella. Päivät menee sumussa ja täytyy pysyä kiireisenä niin ei ehi pelkäämään. Elämästä maanjäristysten keskellä lisää laters. Nyt muuta asiaa.

Indonesian itsenäisyyspäivää vietettiin 17.elokuuta. Hiekkakikkareella järjestettiin oikeen kunnon kinkerit itsenäisyyspäivän aamuna. Vähän niinku tunnelman nostatusta ja tsemppausta meille ketkä täällä edelleen kärvistellään. Edellisiltana sain viestin että juhlallisuuksia on luvassa ja toive olis että mahollisimman moni vääntäytyis paikalle. Luvassa seremoniallinen lipun nosto, paikalla paljon mediaa. Asia selvä, sinne siis. Mikä tahansa mikä vie ajatuksia pois tästä tilanteesta: iso hervoton megapeukku!

Tilaisuus järkättiin tuolla Vila Ombakin biitsillä. Aikamme siinä ooteltiin, rantaa siivottiin ja koristeltiin ja sitte lopulta kuulutettiin että nonnii aletaas järjestäytymään. Porukkaa oli aivan perkeleesti. Paikallisia, armeijaa, poliiseja ja ties mitä univormuäijää mestat pullollansa. Meiät bulet eli ulkomaalaset kasattiin yhteen läjään ja vietiin sitte asettumaan. Paikalliset taputti kun käveltiin rannalle. Kaikki asennettiin siisteihin riveihin ja sitte joku tärkiän olonen univormusetä piti meille pikakurssin siitä miten pitää käyttäytyä lipunnostoseremoniassa. Kun hän huutaa näin niin kättä lippaan, kun hän huutaa näin niin käet selän taakse, kun hän huutaa näin ni lepo. Myä sekoiltiin harjotuksissa ihan täysillä ja lopulta setä totes turhautuneena että JUST DO IT. Asia kunnossa!

Poliisihelikopteri pörräs, ja Lombokilta alko kaahaamaan venemuodostelma valot vilkkuen ja sireenit ulvoen. Joku todella iso ja tärkee gubbe sieltä saapuikin ja sitte juhlavasti ja naamat vakavana nostettiin lippu. Kun oli lippu saatu salkoon, oli puheita, imaamin tai jonkun rukous, ja sitte se oli ku joku ois nappia painanu nin kaikki vakavuus katos zup vaan. Alko hervoton kreisibailaus. Jengi laitettiin kahteen riviin ja esiin rullattiin hervottoman kokonen punavalkonen (lipun värit) kangas jota heilutettiin ja nosteltiin ja jonka alla tärkeet univormusetät juoksenteli ja laulo ja tanssi ja kätteli ihmisiä. Merdekaa (tarkottaa itsenäisyyttä) huuettiin kurkut suorana.

Hyvät kemut ja tarpeeseen tuli. Kuvat ja videot kertoo paremmin.










































Tsekkaa myös nämä