Ihan ku ennen muinoin

Myä elämän ehtoopualella olevat ikäihmisethän aina paheksutaan uusia kotkotuksia ja haikaillaan vanhojen hyvien aikojen perään. Tai pitäis haikailla. Miä koitan tosin olla märehtimättä menneitä, koska asiat ei siitä mikskään muutu vaikka kuinka nillittää et kyllä sillo 70-luvulla oli kaikki niin ihanaa. Paskat oli, ihan perseestä kaikki oli sillonki. Kuin myös myähäisemmillä vuosikymmenillä. Ajan tuhlausta on taakse kattelu ja haikailu.

Totta helvetissä sitä joskus kuitenkin miettii, että ois pitäny sillon sitä ja tätä. Ois pitäny olla viksumpi, tehä asioita toisin ja varsinkin olla tekemättä aika paljon juttuja joista ei mitään hyvää oo seurannu. Mutta kaikella on joku tarkotus, ja jossei mitään kummosempaa, ni ainaki se, että kaikki eletty, koettu ja mokattu on tehny miusta tämän ihmisen joka olen nyt. Olkoonkin että tää ihmiin on yhä vaikee tuonelan tienviitta, enimmäkseen, mutta sellanen miä olen.

Eilen kuitenki haikailtiin Hiekkakikkareen vanhoja hyviä aikoja. Niitä muutaman vuoden takasia kun ei ollu jotain fänsipänsi-luksusteluresorttia joka nurkalla, ei wifiä vinkumassa jokaisen risun alla, eikä rantaraitti tiukassa jotain persereiänvalkasuja tarjoovia kylpylöitä. Ei selfiekepukat tanassa hilluvia turisteja tukkimassa kulkuväyliä. Kun oli vaan ranta ja joku baari ja piänet rastajätkät puun alla rämpyttämässä, varpaat hiekassa ja kaikilla hyvä meininki.

Koska pitkästä aikaa oli sellanen bile. Pojat soitteli puun alla, hiekalla, rannalla, porukkaa istu nurtsilla, sateenkaari loimotti taustalla ja myöhemmin taustalakanana komian kuutamon nousu. Juhlan aihe oli tosin vähän synkeä, muistokonsertti menehtyneelle ystävälle (ei miun, mutta noien kaikkien muitten). Fiilis oli kuitenki hyvä, vaikka välillä lähetettiinki moikkulia tuonpuoleiseen.

Sellasta rentoa regeimeininkiä, tiättekste. Varpaat hiekassa ja lupsakka meininki.

Mutta kehitys kehittyy ja mikään ei ennallaan pysy, hyvässä eikä pahassa. Se on maailman meno.

Miun henkilökohtasessa Hiekkakikkare-elämässä on esmes sellasta hyvyyttä että Australian Master Chef season 7 alko maanantaina. JIHUUUUU! Kissakaupalla menee ihan okeisti, melkeen joka päivä saan jotain myytyä. Kissat voi hyvästi. Viikon Taalasmaapesti alko taas tänää. Ja - mikä parasta - olen vihdoin säätämässä työ- ja oleskelulupahommia kuntoon. Siinä on hirviä paperisota ja ährääminen ja maksaa IHAN VITUSTI ja koko prosessi kestää muutaman kuukauden ennenku on lätkä passissa. Makso mitä makso, se hinta on kuitenki kohtuullinen jos miettii vähentyvän stressin ja lisääntyvän mielenrauhan määrää.

Elämä o hianoo!

Festarimeininki. "Isn't it just like Woodstock back in the 60s????" kysy yks miun kaveri. Totesin, et ehkei nyt ihan kuitenkaan.

Sateenkaari. Huomatkaa kuvan keskellä pojottava hattupäinen selfiekeppimies. Seurasin sen meininkiä koko illan. Sillä suris videokuvaus tuntikausia ja kamera koko ajan suunnattu häneen itteensä. Kysymys kuuluu: kuka helvetti haluaa kattoa jonku seittemän tunnin videon missä tyyppi sienipäissään (ehkä) jammailee rannalla ja vääntelee naamalleen ilmettä jonka tarkotus on kertoa että "vittu kun on hyvä meno". Tsiisös. Eikö ihmiset osaa enää hetkeekään nauttia pelkästä olemisesta? Pitääkö joka vitun sekunti ikuistaa? Kuvitteleeko jengi että KETÄÄN kiinnostaa siun elämä niin paljon että jaksaa tuommosta paskaa kattoa? Jos et oo David Beckham, ni anna olla, kokeile ihan elää vaan. Perkele.