Viis vuotta tätä plokia!

Kakkua pöytään, tämä ploki täyttää VIISI vuotta! Uhmaikä, tässä ja ny!

Viien vuoden aikana täällä on rampattu yli puali miljoonaa kertaa! Käsittämätöntä! Työ ootte hulluja kaikki!

Suosituimmat ja luetuimmat plokitekstit on ollu:

1. Perse ja Perhentian (ilmeisesti koska siellä on kuva miun perseestä)
2. Jos olet lottovoittajien maasta lähtenyt, niin takasin ei ole tuleminen
3. Avautumistarina
4. Manimanimani mast bii fani
5. Viisi asiaa Mordorista (tämä on omastaki miälestäni aika napakka teksti ja olen kaikesta yhä samaa miältä)

Kirjotin ekan plokipostauksen 23.toukokuuta 2011. Olin vähä aikasemmin päättäny, että loppuvuuesta karistan Mordorin loskat tennareistain ja hilpasen johonki. Ainaki puoleks vuodeks, ehkä pitkemmäkski aikaa jos rahat riittää. Olin päättäny myäs, että laitan elämän todellakin risaseks: luovun vuokrakämpästä ja myyn liki kaiken mikä on rahaks jollain tavoin muutettavissa. Töistä otan loparit, ellei ne anna miulle helvetin pitkää omaa lomaa (ja antovathan ne).

Päätös oli syntyny parissa viikossa. Olin justiisa vapun tienoilla palannu kuukauen lomalta täältä Hiekkakikkareelta, ja koin taas ihan järjettömän vitutuksen kun Mordoriin palasin. Ahisti ja oli vaan helvetin paha olla. Että taas täällä, eiku töihin, samaa paskaa taas joku puol vuotta, sitte vähän lomalle olemaan onnellinen ja muutaman viikon lomaporsastelun jälkeen taas takasin siihen arkeen ja sama setti uusiks. Paluu siihen saatanan samaan arkeen, jossa olin tarponu vuosikausia, tuntu tällä kertaa ihan ylittepääsemättömältä. Sama hima, sama duuni, samat baarit, piiri pieni pyöri ja vaikka oli hauskaakin, siinäkin elämässä, niin kyllä miulla oli aika kroonisena sellanen apaattinen pohjavire. Olo oli sellanen alakulonen ja alistunu. Että tätä tää elämä on.  Mutta ku tuntu ettei jaksa tätä samaa paskaa enää päivääkään, ni miten helvetissä tätä pitäs jaksaa vielä kymmeniä vuosia? Eijjjjjumalaaare!

Olin aina miettiny, että jos masennus tai yleinen elämään tympääntyminen käy ylivoimaseks, ni ennenku menen junan alle ni lähen ainaki maailmalle tuhlaamaan joka ikisen penninlatin minkä saan irti kaavittua. Ja jos sitte senki jälkee viä on olo, ettei jaksa ni sitte voi vaikka snorklata kohti auringonlaskua. Muttei ennenku on tän vimosen oljenkorren kokeillu, koska sitähän ei tiiä jos elämän muuttaminen tyystin toisenlaiseks tois jonkinlaista mielenrauhaa, tasapainoa ja sellasta olemisen keveyttä. Ettei joka aamu vituttais herätä ja tarvis olla sillee et voi paska en kuollukaan viime yönä, pitää vielä tääki päivä jotenki lusmuilla.

Vitutus on parhaimmillaan valtava voimavara, ja tuolloin toukokuun alussa 2011 miulla se saavutti sellaset mittasuhteet, että sain vihdoin potkastua itteeni perseelle. Että NYT on se hetki, kun on pakko tehä elämälle jotain. Koska ei se tästä miksikään muutu jos vaan jumitan tässä ja valitan ja ruikutan kaiket päivät kuinka vituttaa. Kun en oo tyytyväinen, ni jonkun homman elämässä on muututtava, ja kunnolla.

Ja sitte yks aamu heräsin, ja totesin että se on muuten sellanen homma, että loppuvuodesta miä lähen  menee. Ja lähen oikeen pitkällä kaavalla ja katotaan mitä siitä tulee.

Olo tuota tän plokin ekaa postausta kirjotellessa oli päättäväinen, innostunu ja kovasti helpottunu. Mutta siellä taustalla häilyi myäs pientä jännäkakkaa, että mitähän tästä tulee. Jännitti. Ja hirvitti, mutta eniten hirvitti se, että sitte ku oon ollu pitkään reissussa ja palaan Mordoriin muttei oo kotia eikä mitään. Että millasta se on sitte ruveta täysin tyhjästä rakentamaan uutta elämää sinne Mordoriin. Ja pystynkö enää mihinkään töihinkään ikinä? Millanen ihminen sieltä tropiikista Mordorin arkeen palaa? Oonko sitte just se sellanen ylimielinen hippi, joka on kiärtäny vähä maalimaa ja luulee siks tietäväsä elämäntarkotuksista vähä enemmän ku kaikki muut yhteensä?

Kaikenlaista siinä mietti ja ihmetteli. Mutta onneks olin päättäny lähteä aika hätäseen, eli annoin ittelleni aikaa jonku 5-6 kuukautta hoitaa hommat siihen kuntoon, ettei oo muuta enää tehtävissä ku äheltää rinkka selkään ja painua lentokentälle. Oli nimittäin melkosta hulinata varhaiskeski-ikäsen hamsterin elämän paketoimisessa, sen vaan sanon. Ei siinä ollu hirviästi aikaa tuijotella silmät ymmyrkäsinä seinille ja ihmetellä että mitäs vittua miä oon tekemässä. Se oli hyvä se, että oli puuhastelua. Ei ehtiny säikähtää sen kummemmin.

Oispa ollu sillon ristallipallo kertomassa, että tiijäkkö akka, oot justiisa tehny elämäsi parhaan päätöksen, ja siä oot viien vuuen päästä vieläki siellä maailmalla. Siulla on  pieni vuokratalo ja 47 kissaa ja ruosteinen fillarinrämä ja veät kissaprojektia ja oot Taalasmaana pienessä hotellissa ja oot mahoton sukeltelija ja siä oot kroonisesti persauki ja selipaatissa.

Ja mikä tärkeintä: siä oot elämääs aikalailla tyytyväinen ja heräät liki jokaiseen aamuun aivan tyytyväisenä.

Että sellasia terveisiä haluaisin ittelleni tuonne viien vuuen taakse lähettää.

Ja tämmösiä terveisiä lähettäsin kaikille niille ketkä sitä maalimalle karkaamista miettii ja siitä haaveilee: LÄHE!

Ja tästäpä voinki alottaa helvetillisen savotan, sellasen trendikkään juttusarjan että näin tämä tämmönen homma onnistuu ja järjestyy. Koska faktahan on, ettei täältä Hiekkakikkareelta oo niin kauheesti uutisoitavaa, ainakaan koko ajan. Ni höpäjän sitte ihan muita juttuja. Pysykää messisä, kääkkä alkaa kohta luennoimaan. Että tälviisii siunki pitäs elää ja ottaa siitä kaikki irti.


Koska miä olen maalimaa kiärtäny hippi ja tiiän kaikesta kaiken!