Heihei 2018 ja huh huh ens vuotta!

Kuva papukaijasta ihan muuten vaan

Vuoden todennäköisesti viimeinen blogitöräys tässä. Ens vuonna jatketaan, joko näin tai toisin, mutta kattelen sitä tossa myöhemmin. Nyt ensin lopetellaan tää ikimuistonen persevuosi ja sitte mietitään uusia juttuja tarkemmin.

Tää viikko on ollu yhtä helvettiä. Alkuviikon olin ihan zombierobottina, koska en saanu nukuttua juuri mitään. Silti on pakko toimia ja hoitaa asioita, koska miun elämässä ei hoidu mikään jollen itte tee. Pyykit ei juokse pyykkärille itekseen eikä kissanpennut siivoa paskalaatikoitaan itte. Olin ihan sumussa enkä tienny mikä helvetin päivä edes on. Mutta nyt on vähä helpottanu, kun on saanu ees vähän nukuttua ja myöskin suurimman osan asioita hoiettua sille mallille että loppuvuoden voi ottaa vähän iisimmin. Huomenna tulee kavereita mestoille ja kaikkee. Se on hyvä, nuo kaverit Mordorista. Ne on ihmisiä, jotka puhuu muustaki ku maanjäristyksistä ja muista Hiekkakikkareen asioista. Ja tuovat (toivottavasti) karpalolonkeroa ja hapankorppuja.

Oi 2018, mikä saatanan vuosi! Ei tule unohtumaan ihan äkkiä. Eikä tän persevuoden yli pääse vaikka kuinka vuosiluku vaihtuu, menee vielä hyvä tovi ennenku kaikki psyykkinen oireilu loppuu. Se tie on vasta alussa, luulen, mutta kyllä tää tästä.

Ens vuonna keskityn siihen, että kissakaupalla menee ihan järjettömän hyvin. Niin hyvin, että kauppa pystyis elättämään miut. Paljon en tarvi, ihan vaan sen verran että saa vuokran ja työluvan maksettua, sekä useimpina päivinä myös ruokaa, kaljaa ja tupakkaa. Miä en yksinkertasesti jaksa säntäilyä elannon perässä enää, olen vanha, ja käy aika raskaaks ravata hirviää rallia sillon kun on Taalasmaahommissa ku pitää suhata himan, kissakaupan ja majatalon väliä monta kertaa päivässä, eikä missään saa mitään hoidettua kunnolla kun koko ajan kiire toisaalle.. Täten kaikki munat yhteen koriin, eli kissakaupasta tultava järetön suksee jotta kissat voi vihdoin maksaa miulle pientä mutta riittävää palkaa. (Mainittakoon, että kissaprojektille tulevat lahjotukset menee jatkossakin, aina ja ikuisesti, täysmääräsenä kissoille. Lahjotusvaroista ei tulevaisuudessakaan ota kukaan mitään siivuja. Kyse on ainoastaan kaupan tilpehöörimyynnin tuomista roposista, joista pitäs saaha miulle liksa).

Unelmahima. Se on puhallettava eli saletisti turvallinen myös maanjäristyksissä!

Toivon myös, että ens vuoden aikana saan itelleni puisen pienen talon. Tai jonkun vaahtomuovista ja kumista ja silikonista rakennetun hyllyvän jurtan, ihan minkä vaan kevyen hässäkän, mikä ei ole betonia (eikä varsinkaan halkeillutta betonia). Koska olin kotona kun Big Bäng tapahtu, niin luulen että se traumatisoi miut aika saatanasti, koska ennen SITÄ viihyin himassa oikein hyvin mutta SEN jälkeen kotona oleminen - varsinkin selvinpäin - on ollu erittäin hermostuttavaa. On jatkuva varpaillaanolo ja sen mitä saan nukuttua, nukun toinen silmä auki ja säpsähtelen pitkin yötä hereille joko todellisiin tai kuviteltuihin pieniin järinöihin. Koko ajan on valmiustila päällä. Että jos NYT alkaa rytinä niin mitä teen.  Ei ihme jos vähän väsyttää ja on hermo kireenä. Täten tarvin jonkun kevytrakenteisen tiipiin, joka ei tapa vaikka kaatuis päälle. Ja nimenomaan PIENEN mökin. En kaipaa mitään saatanan kartanoa. Joku 20neliön tai jopa pienempi pilvilinna riittää ihan hyvin ja puutarhaks kelpaa jos siihen mahtuu muutama kissa paskomaan ja yks kukkaruukku yhteen nurkkaan. Kiitos. Paljon en vaadi.

Sen enempää en ens vuodelta toivo. Pieni minikoti ja kissoilta vähän liksaa, kiitos.

Vielä mukamas naurattaa kun ikä alkaa yhä nelosella. Kattellaan ens syyskuussa uuelleen, voi nimittäin pikkusen ahistaa.

Edellä kerrotut tavotteet joko onnistuu tai ei, mutta yks varma asia ens vuonna taphtuu. Täytän 50. VIISKYTÄ, jumalauta. Hirviää. Kyllä, naama ja ruho on jo satavuotiaan, joka läpeä särkee ja niin on vaivanen ja kankee olo, mutta aivot on yhä siinä uskossa, että mitäs vittua, just ja just puperteetti tässä on ohitettu, ei oo keski-ikä viä lähimaillakaan. Se se onki kamalinta näissä ikävuosissa, kun pään sisus ja ulkoset puitetteet ei mätsää mitenkään.

Tuskin mitään bileitä jaksan järjestää, mutta jos joku/jotkut välttämäti haluaa ni tervetuloa tänne tossa syyskuun lopulla ens vuonna kattomaan kun miä vedän ihan tolkuttomat tumut, todennäkösesti itken vähän ja sitte hyväksyn faktat ja laitan toisen jalan hautaan.

Nii ja hei, moneltako se viienkympin villitys alkaa? Kysyn vaan! Sitä tässä oottelen innolla, tosin sitte pitääki kiirettä kun se villitys pamahtaa päälle. On nuaria komeita isovehkeisiä rakastajia jonona oven takana aamusta aamuun ja jos panemiselta ehin ni sipsuttelua bileistä toisiin ja jotain kuolemanpelkoa uhmaavia uusia harrastuksia pitää keksiä ja ostaa joku saatanan komea uus fillari joka on isompi ja hianompi ja nopeempi ku naapureitten fillarit.

Nimittäin melkonen vuosi tulee tuo 2019 olemaan, voi pojat!

Näihin tunnelmiin, heippa, palaillaan ens vuonna! Ja okei hyvää joulua heille keille se jotain merkitsee.

Kissahommat nyt ja tuonnenpana

Kissojen kauppa

Vuoden viimeiset blogipostaukset tuloillaan. Sitte pillit pussiin ja kalja huuleen ja kattellaan ens vuonna uusiks.

Kissahommat, tän vuoden yhteenveto tässä ekana.

Tälle vuodelle oli kovat odotukset kissakaupan suhteen. Kun ny on uus upee kauppa ja kaikkea hienoa sälää myytävänä ni avot. Ja bisnes suihkikin ihan kivasti alkuvuoden. Aattelin että ku high season siinä elokuussa tulee ni kauppa käy sellaseen tahtiin että alta pois. Oli uusia designeja ja tavaroita myynnissä ja niin olin suunnitellu että piän putiikkia auki elokuussa joka päivä aamusta iltaan ja myyn kissasälää like there's no tomorrow ja tästä tulee maaliman kissaturistien ykköskohde ikinä missään.

Uusin tuote kaupassa myynnissä juuri nyt!

Mutta sitte tuli se elokuun 5.päivän ilta. Kissakauppiaan retee elämä muuttu luonnonkatastrofin jälkeiseks avustustoiminnaks. Näin se elämä heittelee, koskaan ei tiiä mitä eteen tulee. Vaikka ois kuinka suunnitellu mitä hyvänsä, ni takeita ei koskaan ole että asiat hoituu niiku oli mietitty.

Maanjäristyksen jälkeen saatiin onneks hirveesti lahjotuksia, sekä kissanruokana että rahana. Tuli tarpeeseen, koska kissanruokaa uppos Hiekkakikkareelle ja naapurin Gili Menolle ja Gili Airille satoja - ellei jopa tuhansia - kiloja. Rahana tiedän että meillä meni elo-syyskuussa 35miljonnaa rupiaa kissanruokaan (+ 6 miljoonaa lääkkeisiin + 2 miljonaa kuletus-ym-logistiikka-kuluihin), mutta perskuta kun tajunnu kaiken kaaoksen keskellä pitää kirjaa paljonko kissanruokaa saatiin lahjotuksena ja paljonko ostettiin. Sen tiedän että sitä meni PALJON.


Ja vaikka se maanjäristyshelvetti oli ihan kamalaa, ja siitä toipuminen (henkisesti) on vasta aluillaan, ni antohan se melkosen koulun siitä, miten toimia mahottomassa tilanteessa. Nyt tiedän ja osaan vähän varautua. Esmes pidän huolta, että mulla on koko ajan vähintään 100kg kuivaruokaa jemmassa. Että JOS jotain käy, niin saaren kissoille on safkaa sen verran, että muutama päivä ainakin pärjätään.



Siitä huolimati, että elokuun kauppa oli kiinni ja että vielä syyskuussakaan ei juurikaan bisnes luistanu, ni kyllä tää vuosi on silti ollu kissakaupalle ihan jees vuosi. Lisäks avasin kissoille nettikaupan, josta on ropissu pikkusen lisätuloja kissojen kirstuun, mutta ei voi puhua, että ois ollu ihan kauhee suksee. Mutta parempi ku ei mitää!

Piettiin tänä vuonna myös kaks isoa kissaklinikkaa. Niissä piipahti yhteensä yli 600 kissaa joista steriloitiin noin 520 kissaa.

2019 tulee olee hieno vuosi. On pakko. Kissahommien suhteen tavote on, että kissakauppa alkaa elättämään miut. Ettei tarvis enää juosta rääpimässä omaa elantoa sieltä sun täältä. Miä en yksinkertasesti jaksa sitä rallia enää. Olen vanha ja väsyny.

Oi 2019, ala jo, olet miun ja mirrien paras vuosi koskaan!

Otetaa tähän viä ihmisaiheinen loppuhuipennus:

Ihminen lähettää miulle kuvan kissastaan ja kysyy että mikähän mirrillä mahtaa olla, osaanko yhtään sanoa? (Kuvassa täysin normaalin näkönen kissa, joka nukkuu kerällä täysin tyytyväisenä).

Osaan sanoa! Kissalla näyttäs olevan harmaa turkki ja lyhyt häntä. Oliko muuta kysyttävää?

Olen ehkä ennenki sanonu, mutta ihmiset, jumalauta.

Tämä mirreistä. Muun elämän yhteenvetelyn ja tulevaisuuen suunnitelmat kirjottelen ehkä huomenna.

PS. Jos oot siellä hirveissä hempeissä joulufiilareissa ja antaminen on mielessä ni kissoille voipi laittaa lahjotuksia. Katto lisätietoja täältä. Lahjotuksista menee joka ainoa ropo suoraan kissoille.

Hän on Bob ja hänessä ei ole mitään vikaa. Hän on vain hieman erikoinen persoona.

Post-traumaattinen päässä viiraus

Eilinen järistys. Mie olen toi sininen piste.

On pitäny jo pitkään kirjotella maanjäristyksen aiheuttamista tuntemuksista ja  mielenterveydestä ja semmosista. Tässä niitä nyt sekavana tilityksenä tulee. Koska eilen aamulla törähti taas kaikki fiilikset pintaan.

Nimittäin, eilen oli aamulla reippaamman puoleinen maanjäristys. Pitkästä aikaa oikeen kunnon kyydit! 5.7 magnitudia ja järistyskeskus ihan tuossa rivakan kivenheiton päässä, Gili Menon eteläpuolella. Säikäytti kyllä kunnolla ja rytisytti huudiloita oikein tosissaan, koska oli ihan voimakas järistys ylipäätään, ja koska oli niin helvetin lähellä (keskus noin 3km päässä). Oli sinänsä jännää että nyt ekaa kertaa NÄIN miltä maanjärinä näyttää, koska oli aamu ja täten maailmassa valot päällä. Säntäsin kaupasta pihalle ja vieressä oleva Golfin kuppila heilu niin perkeleesti. Vaikea kuvailla mutta ehkä jos kattois käsivaralla kuvattua epätarkkaa heiluvaa videokuvaa niin ois jotakuinkin sama efekti. Pisti vähän aivoja solmuun, kun eihän maiseman kuulu heilua.

Kissakaupalla seinät halkeili hiukan lisää, mutta pytinki on yhä pystyssä. Himassa sama juttu. Pihaa ympäröivä aita kekottaa yhä pystyssä joskin vinossa ja täynnä halkeamia. En tiiä kuinka monta rytinää kauppa tahi koti enää kestää, ennenku alkaa seinää kaatumaan. Living on the edge! Haluan puisen kodin, betoniseinät ympärillä ahistaa ihan vitusti. ("Pädelle puinen Minitalo 2019" -projekti on yhä kädenvääntövaiheessa, mutta toivoa on että vääntö muuttuu raksaprojektiksi lähikuukausina...)

Paikalliset on taas siirtyneet nukkumaan ulkosalle, raivoisaa kuorsausta raikas tuossa kissakauppaa vastapäätä olevan hotellin terassilla kun aamulla tulin kaupalle. Osa porukkaa tosin ei missään vaiheessa ole sisällä vielä koisaillukaan, kaikenlaisia telttoja ja muita hökötyksiä on huudilot piukassa.

Itellä käet täris vielä tunti järistyksen jälkeen, sen verran pelästytti. Taas ne ensimmäiset silmänräpäykset, kun ei tiedä mitä on tulossa. Paheneeko, kauanko tää kestää, mitä vittua tapahtuu. Pelko, se on se päällimmäisin tunne. Järjetön, alkukantanen, infernaalinen pelko.

Maanjäristyksistä selvinneillä liki kaikilla esiintyy PTSD oireita tämän piirakan mukaan

Luulen, että ollaan kaikki/useimmat vielä aika tanakasti post-traumaattisissä stresseissä. Mikä ei ole mikään ihme. Hiukan guuglailin asiaa, ja PTSD oireet maanjäristyksistä selvinneillä on enempi sääntö kun poikkeus. Itellä on lähes kaikki PTSD oireet jo tiukasti hallussa, että hyvin menee!


Enkä ole ainoa. Moni näkee yhä painajaisia. Ite myös. Näen painajaisia etenkin siitä mitä olis saattanu tapahtua. Talot kaatuu päälle ja tsunameja pyyhkii kohti. Kavereitten kanssa kaljojen ääressä jutut rupee useesti palaamaan SIIHEN PÄIVÄÄN. Tapahtumia kerrataan, ja on eri jees että kerrataankin, pitää kälättää ja sillä lailla koittaa käsitellä asiaa. Ei tarvitte mihkään tsykiatrille sännätä, kunhan on kaljaa ja kavereita joien kanssa kotkottaa.

Istumme muuten aika helvetin paljon kaljalla nykysin, ei niin että ei olis bintsu maistunu myös pre-järistys mutta nyt vielä enemmän. Ja kaikki on nykyään joko ENNEN tai JÄLKEEN maanjäristyksen. Elokuun 5.päivä on sellanen ajan jakaja.

Itellä ekaa kertaa vuosiin mielenterveys on alkanu vähän rakoilemaan ja vanhoja tuttuja masennusoireita on ruvennu ryömimään takasin. Paskaa happea on ollu ilmassa viime aikoina aika tanakasti. On vituttanu oikein tosissaan, sillai syvästi ja lujaa. Itsesäälissä kieriskelyä, nobody loves me, olen tyhmä ja vanha ja läski ja turha ääliö jolle kaikki nauraa. Krematorioon pitäs mennä jo. Ärsyynnyn pienistäkin asioista ihan helvetisti (mikä ei sinänsä ole mitään uutta). Olen helvetin väsyny koko ajan, enkä haluais tehä muuta kun nukkua ja olla yksin. Toisaalta kotona on jotenkin vaikea olla, joten hengaan useimmat päivät aamusta alkaen kissakaupalla. Kissanpennut terapioi (kiitos saatana jeesus kissanpennuista!), plus kaupalta on helpompi sännätä pihalle ja kauas rakennuksista.

En yhtään ihmettele, että alkaa korvien väleissä vippaamaan, koska onhan tässä ollu melkoset kuukaudet takana.

Ihmiset reagoi katastrofeihin eri tavalla, eikä oo mitään ainoota oikeeta tapaa miten mitäkin elämän kriisiä pitäis käsitellä. Että nyt sulla on surua, koe se näin ja käyttäydy näin. Nyt olit maanjäristyksessä, reagoi tälviisii. Kaikki maholliset käsittelytavat kyllä saletisti löyty täältä meiän Hiekkakikkareelta.

Jotkut on ottanu koko tän spektaakkelin - jo sillon elokuun Big Bangin jälkeen - vähän sillai olankohautuksella, että mitä kaikki nyt vaahtoaa, että ei tässä mitään. EI TÄSSÄ MITÄÄN? Vittu, puoli saarta pillun päreinä, kuolleita ihmisiä rivissä tuolla satamassa, liki puoli miljoonaa ihmistä ilman kotia tossa Lombokilla, että kyllä tässä nyt vittu vähän jotain. Toiset taas pamahti välittömästi jonkinlaiseen Doomsday Preppers -moodiin, tiätteks, näitä hulluja jotka valmistautuu zombeihin ja ties mihin maailmanloppuihin, että oli välittömästi barrikadit pystyssä ja vartiovuoroja ja saatana makaronitkin laskettuna että jokainen saa päivässä näin monta makaroonia niin pärjätään ainaki 5 päivää ennenku tarvii ruveta syömään työkavereita.

Sitte oli tietty näitä, jotka pelästy niin vitusti että välittömästi helvettiin täältä ja ensmäänen lentolippu kotio eurooppaan. Sieltä olikin hyvä jostain Lontoon Starbucksista postailla facebookkiin ja lähetellä koko ajan thoughts&prayers to my Gili family. Erityisesti pää meinas räjähtää kun yks muija postas jotain että ooämgee eikö kukaan ajattele kaikkia eläimiä joita Gileille jäi, voi kaikki kissaraukat ja hevoset ja kaikki. Siinä kohin miulla pimeni vintti ihan täysin. Että jumalauta, mitä vittua siä saatanan prinsessa kuvittelet että esim minä ja Tori (Horses Of Gili -muija) täällä tehään ja miks myö tänne jäätiin kaiken kaaoksen keskelle kun 99% jengistä liipas vaan vittuun täältä. Myö jäätiin, KOSKA ELÄIMET SAATANA! Että tervetuloa tänne vaan jos niin vitusti itkettää, kyllä meiän kissanruokinta Pussy Patrolit lisää porukkaa tarvii ja btw, tuohan joku 100kg whiskasia tullessas, olis tarvetta.

Itellä toimi kyllä parhaiten se, että jäi kaiken kaaoksen keskelle, ja rupes välittömästi toimimaan. Oli helvetisti helpompaa olla kaiken ytimessä, kun että ois ollu siemailemassa koktaileja jossain loungessa Balilla ja sieltä käsin sitte hermoilla että mitähän siä Hiekkakikkareella nyt oikeen tapahtuu voi kauhee sentäs. Oli helpottavaa olla paikalla, koska kävi mitä kävi, niin ainakin pystyy tekemään jotain. Miulle synkin hetki oli päivä 2 tai 3 kun oli huhuja että KAIKKI pakotetaan lähtemään saarelta pois. Olin jo miettiny mihin meen piiloon, koska miä en vittu lähe täältä mihinkään (koska kissat). Onneks tää oli vaan huhua, ja tilanne oli se, että viimiset valtion järkkäämäät evakuointiveneet lähti keskiviikkona (järistys oli sunnuntaina) ja ketkä ei sen kyytiin lähteny ni sitte jäätte mutta ei ole takeita enää mistään.


Oli mahtavaa huomata, miten ihminen parhaimmillaan toimii kun jotain sattuu. Ei meistä kellään ollu mitään kokemusta tai koulutusta tämmösten tilanteiden varalle. Mutta jumalavita, tuolla oli rannalla välittömästi jonkinlainen klinikka pystyssä missä loukkaantuneita hoidettiin. Kun täällä tilanne rauhottu (eli saari evakuoitu) niin jo oli porukkaa Lombokilla järjestämässä apua tuhoalueille: ruokaa ym elintärkeetä. Oli jengiä Balilla organisoimassa apua sieltä käsin. Hirveä tohina joka suunnassa, mikä oli ihan mahtavaa koska valtiolla kesti hyvä tovi organisoida apua paikalle (koska matkaa tänne on ihan reippaasti tuolta Jakartan suunnalta, kesti ennenku avustuslähetykset ym tuli mestoille) niin täältä käsin saatiin hommat pyörimään heti ekoina päivinä.

Ite keskityin kissojen ruokintaan ja sen puolen pyörittämiseen. Terveellä järjellä se hoitu. Ihmiset lähti, joten kissoilla on nälkä ja jano, ne tarvii vettä ja ruokaa, eli lets ruokitaan ja hoidetaan kissanruokaa saarelle like there's no tomorrow. Luojan lykky että saatiin aika paljon lahjotuksia, kissanruokaa sekä myös rahaa. Elo-syyskuussa nimittäin sujahti noin 35-40miljoonaa rupiaa (öbaut 2500euroa) tuosta vaan kissaruokaan.

Tämmöset tilanteet tuo ihmisistä esiin sekä ihmisyyden parhaat että huonoimmat puolet. On ihan vitun vaikea käsittää, mitä liikkuu sellasten ihmisten päässä jotka käyttää tämmösiä katastrofitilanteita hyväkseen. Oli välittömästä idiootteja ryöstelemässä asioita. Oli raiskaus heti maanjäristystä seuraavana aamuna. Oli kaikenlaista sekoilua, kunnes poliisi ja armeija tuli kunnolla mestoille rauhottamaan tilannetta.

Itteä vitutti suunnattomasti se, että kun jakelin ilmasta kissanruokaa, niin jotkut kävi sitä oikeen hamstraamassa. Kun oli kilon pussukoita tehty ja niitä oli laatikollinen tossa kissakaupan edustalla tarjolla että siitä saa ottaa jos tarvii, niin jotkut tuli oikeen kärryn kanssa ja vei kerralla kaiken. Ja kun lopetin ilmasen ruuan jakelun, koska aa: siihen ei yksinkertasesti ole rahaa forever ja pee: saari on auki, ravintelit on auki, ihmiset on tullu takasin ja ovat töissä eli tilanne on aika lailla normlisoitunu. Tästä jotkut suivaatu oikeen tosissaan. Eräskin länsimaalanen ravintolanomistaja haukku miut pystyyn kun tuli hakemaan kissaruokaa ja sanoin että sori, mutta ilmasta ruokaa ei ole enää mutta tässä ois kilon pussukka 50.000rp tai 8kg säkki 300.000rp. Olen kuulemma kuvottava ihminen ja miten KEHTAAN pyytää rahaa kissanruuasta. Tämä siis eurooppalainen bisneksenomistaja, jonka ravintola tässä vaiheessa oli ollu jo kuukauden auki. Kun samalla miulla oli elokuusta alkaen käyny ihmisiä hakemassa ruokaa kissoilleen ja jotka vaatimalla vaati että saavat antaa rahaa vastineeksi (maksua en ottanu mutta jos halusivat antaa lahjotuksen niin kiitos, kelpaa kyllä), ja näistä ihmisistä osa oli ihan paikallisia, joiden majatalot tai työpaikat tai kodit menny järistyksessä matalaks. Ni sitte yks vitun porho perseilijä vaatii ilmasta kissanruokaa vielä 2kk maanjäristyksen jälkeen. Eikä ollu ainoa. Muutama muukin länsimainen paska kiukutteli kun kissanruuasta olis pitäny maksaa. Tuli kommenttia että "no, jätetään sitte kissat ruokkimatta, olkoot nälässä" tai vastaavaa. Yksikään indonesialainen ei narissu asiasta yhtään, vaan ovat ilosesti maksaneet kissojen pöperöistä. Mutta kermaperselänkkärit saatana, ettäs kehtaavat.

Mutta pääosin ihmiset on toiminu hienosti. On ollu hienoa semmosta saarihengen nostatusta ja luohan se aikamoista yhteishenkeä kun ollaan kaikki koettu sama kauhea asia ja siitä selvitty. Yhdistävä kokemus, kertakaikkiaan. Post-maanjäristys jopa mie, ihmisiä vihaava mörkö, olen tutustunu uusiin ihmisiin enempi kun viimisen 7 vuoden aikana yhteensä. Koska on ollu pakko puhallella yhteisiin hiiliin, yhessä.

Jotkut on kokenu ehkä vähän ulkopuolisuutta ja jopa snadia syyllistämistä siitä, jos eivät olleet täällä kun jytis. Mutta fakta on, että jos et ollu paikalla, et oikeasti pysty mitenkään käsittämään mitä tapahtu. Näet kyllä rauniot ja muut, mutta et tiedä miltä se TUNTU. Ja siks voi olla vaikea ymmärtää että joillain saattaa nyt näkyä hiukkasen psyykkisiä oireita.

En missään nimessä toivo kenellekään maanjäristyksiä, ja olisin ihan helvetin tyytyväinen jollei tarvis enää ikinä kokea mitään vesisadetta rajumpaa luonnonilmiötä. Mutta osa miusta on jollain kieroutuneella tavalla jopa vähän leuhka ja ylpeä siitä, että olin täällä ja varsinkin siitä että vaikka en ole ikinä pelänny niin paljon, niin silti jäin mestoille enkä lähteny häntä koipien välissä karkuun. Minä jäin ja pidin huolta että ainakaan kissoilla ei tule nälkä. Taivaspaikka tienattu, saatana.

Siitä ylpeyen ja leuhkuuden tunteesta pitää nyt koittaa ammentaa. Muita positiivisia fiiliksiä ei itteensä tällä hetkellä juurikaan pysty yhdistämään.

Mutta kyllä tää tästä ja näistä synkistä olotiloista rämmitään pinnalle tälläkin kertaa!

Kissakaupan seinät on halkeillu

Onneks on kavereita, joien kanssa kälättää ja kippistellä. Eilen juhlittiin Mordorin itsenäisyyspäivää kera jaloviinan ja lonkeron!

Ja onneks on myös kissoja!

Vastaus kaikkeen: yes but no

Hiekkakikkareella on vihdoin merkkejä ilmassa, että sadekausi on alkamassa. Hurraa! Saari on ollu kuiva korppu, pölynen puolikalju paskaläjä, kun ei oo satanu kunnolla kuukausiin. Nyt on kaks iltaa/yötä tullu vettä aivan esterin perseenä. Ja vaikka eilen joutu melkein uimaan kotio kaatosateessa, ni ei haittaa! Vettä! Jess! Kohta on taas vihriää joka suunnassa. Kummituskurvin mutalätäkkö tuolla jo vaanii varvastossuja. Lehmät ja muut elikot löytää juotavaa muualtaki ku miun juottoasemilta! Sade on hyvä!

Marraskuu on ollu hiljanen. Ainahan se on, mutta nyt tietty podetaan yhä turistikatoa maanjäristyksien jäljiltä. Siitä huolimati täällä on menoa ja meininkiä jatkuvasti. On bingoa ja muuta hulinaa, joka viikko jossain jotain erikoisäksöniä. Jopa miä, kaavoihin kangistunu epäsosiaalinen mörkö, olen käyny ihmisten ilmoilla, vetämässä gintonikkeja ja hurraamassa millon milleki toiminnalle. Mikä on ihan jees, on tehny ihan hyvääkin käyä vähä muualla ku normaalisti ja tavata muita ihmisiä.


Eilen bailattiin Movemberin päätöskemuja. Oli viiksinäytöstä ja partojen sheivausta ja kaikkinensa valtavan hauska tapahtuma. Häpeningin tuotoilla saadaan Lombokille rakennettua pari pop-up koulua!

Vaikka elämä on täällä jotakuinki normalisoitunu jo hyvä tovi sitten, ni yhä on asioita jotka on rempallaan. Miun pyykkimuija nyhvää yhä Lombokilla, joskin kun tulee täällä käymään niin ilmottaa kyllä, ja pyytelee pyykkejä. Hommassa ei ole järjen hiventäkään: se roudaa miun paskaset pyykit Lombokille, pesee ne siellä, ja sitte joku tuo ne takasin tänne kun ehtii/jaksaa/muistaa. Koska haluan tukea naapurin pyykkimuijaa, niin toki käytän tätä palvelua, mutta alkaa käämi palaa kun puhtaita vaatteita saa ootella monta päivää ja pitää soitella perään. Lisäks meillä on hiukan kielimuuri ja kommunikointi on komiikkaa parhaimmilaan (tekstiviesti pyykkimuijalta):

Pyykkimuijan viesti, jossa sanotaan että "pistä pyykit miun kämpille, tulen klo 11, älä huolehi, kiitos"

Lähiwarungin täti on myös kateissa, enkä oikeen oo löytäny yhtä makoisaa ja hinta/laatusuhteeltaan näpäkkää mättöpaikkaa vaikka kuinka olen ettiny. Kaikkia rähmäsiä risurafloja olen testaillu, välillä menestyksellä, välillä on menny vähän heikommin. Männä viikolla pysähyin jollain kämäsellä warungilla tuolla jossain ja ostin ihan normaalilta näyttävät meinigit. Riisiä, tofu-curryy, munakoisoa tai jotain, kaikenlaisia rehuja ym. Ei näyttäny mitenkään normaalista poikkeavalta. Ensmääne lusikallinen kuitenki räjäytti tajunnan ihan täysin, vaikken kerenny sitä ees nialasta. Tuntu, että lens puolet pääkallosta takaseinään, henki salpautu, näkö lähti, napalmia valu jokasesta ruumiinaukosta, tuskanhiki, sydämentykytys. Oli niin tulinen setti, että en uskaltanu ees kanoille sitä laittaa vaan hautasin pöperön tuonne kissakaupan taakse. Veikkaan että viikossa parissa kissakaupan takana rupee tulivuoren kraaterin reunoja puskemaan hautapaikan kohtalta, koska se pöperö siellä varmaan elää ihan omaa elämäänsä.

Tänään kävin taas uuella warungilla, ja vaikka lopputulos olikin syötävä ja erittäin halpa (pänikällinen mättöä 15.000rp) ni kommunikointi oli haasteellista ja hermoja riipivää. Vaikka koitankin, ja omasta mielestäni osaankin, hoitaa ruokashopingit indonesiaks, niin joillain paikallisilla menee välittömästi korvat lukkoon kun länsmaalanen läski tulee tiskille. Ihan sama mitä kieltä koittaa puhua, niin tolkullista vastausta ei saa mihinkään. Selitän että olen kasvissyöjä eli en halua lihaa. Ei siis lehmää, kanaa tahi kalaa. Tätä ei yleensä noteerata mitenkään. Osasta safkoja tiedän tasan mitä niissä on, mutta joistain täytyy kysyä ja vastaukset on liki aina joko mykkää tuijotusta tai "yes but no"-tyyppistä selkeyttä. Jos kysyn että onks tää epämääräsen näkönen mössö pelkkää vegee, niin vastataan että jees. Kun varmistan että niin, siis siinä ei ole kalaa eikä kanaa niin vastataan että juu kyllä on. Eli se EI OLE kasvisruoka? JEES!

Kaipaan lähiwarungin tätiä, joka tiesi tasan tarkkaan mitä miä syän ja mitä miä en syä. Täti myös aina selitti kaikille muille paikalla olijoille että kattokaa, tämä ulkomaalanen pullukka, se tulee tänne joka päivä oman muovipänikän kanssa hakemaan ruokaa ja se syö vaan kasviksia ja aina se vinkuu lisää tofua ja ikinä se ei ota sambalia. Ja sitte kaikki tuijottaa uteliaana ja vahtaa, mitä miun purnukkaan ladotaan. Että onpa jännää!

Elämä Hiekkakikkareella on parhaimmillaa silkkaa huumoria. Ihan aina ei jaksais tota "Yes but no"-tyyppistä vänkäämistä joka asiasta, mutta näin asiat täällä hoituu. Tai ei hoidu. Yes but no but maybe!


Ja sehän on jo Joulukuu. Loppu häämöttää hulluuden vuodelle 2018. Ei tule ikävä, vaikka tämä onkin vuosi jota ei koskaan unohda. Jos saa tontuilta toivoa, ni ens vuos sais olla pelkkää positiivisuutta. Kaikkea saatanan pumpernikkeliä ja hattaraa ja ykssarvisten sateenkaaripieruja, kultaharkkoja paskantavia vaaleenpunasia bambeja ja muuta höttöä. Että jos sais vuoden, ettei olis mitään draamaa eikä paskaa eikä luonnonkatastrofeja, se ois nimittäin eri kiva.


Takki on vähän tyhjä, mikä valitettavasti/onneksi näkyy aika hyvin siinä, etten ole jaksanu blogia paljon kirjotella. Seurakkaa miun Instagramia, sinne sentäs saan muutaman kerran viikossa töötättyä jotain kuvia lehmistä tai jostain.