Elämä on kuolemista

Siinä niitä on. Ihmisten luita.

Yks retkipäivä Torajalla suoritettu, mopohepun kanssa, ja eteläinen Toraja on kierretty. Toisella, pohjoseen suuntautuneella, retkellä ois pitäny olla tänää, mutta ilmojen haltijat lykkäs niskaan kaatosateen, joka ei näytä loppuvan. Ei tartte  näemmä poistua kämpiltä, saapi lorvailla ihan hyvillä mielin. Siispä nakuttelen näin vielä tuoreeltaan viiliksiä eiliseltä, sillä eilinen oli melkosta tunteiden ja kokemusten vuoristorataa. Päivän mittaan meitzi meni taas kuolleista heränneitten tunteittensa kans laidasta laitaan. Välillä hihkuin innostuksesta, sit jo liikutuin jostain upeudesta ja heti perään pillitin surusta ja järkytyksestä. Tää on yhtä helvettiä tää tunteellisen ihmisen elämä, sen miä vaan sanon. Mut paskaaks tätä miun henkistä sekoomista täs enempiä vatvomaan, siihe voiaan palata joskus toiste, jahka tää tilanne tässä vähä (toivottavasti) tasaantuu. Let's mennää asiaan, siis.

Miulla oli mahtava heppu mopokuskina, se osas kertoa vaikka mitä jänniä juttuja eikä ollu milläskää ku kyselin kummallisia. Se myös kunnioitti miun toivetta siitä, että hautajaisseremonioihin ei mennä, ja vaikutti ymmärtäväiseltä kun kerroin että miks. Puhu hyvää enklantia ja ajo mopolla rauhallisesti ja varovaisesti. Arvostin.

Tau-tau-puupäät vahtii hautoja

Ajeltiin pitkin kuoppasia pikkuteitä tuol pitkin riisipeltojen pientareita ja pusikoita, maisemat oli huikeita. Pysäheltiin jos oli jotaa erikoisen hienoo, mutta enimmäksee miä vaa tyytyväisnä siel takapenkil koitin imee kaiken ohi vilisevän hienouden itteeni. Valokuvat ku ei kuiteskaa tee oikeutta sille kaikelle mitä matkan varrella näky. Kierrettiin enimmäksee noita hautajapaikkoja, ja nekös ne vasta olikii upeita ja vaikuttavia ja hienoja. Suurin osa hautapaikoista oli noita kallion seinämiin kaiveltuja koloja, mut oli myös luolissa olevia hautapaikkoja. Useissa paikoissa näitä hautoja on vahtimassa sellaset puusta veistetyt nuket, eli tau-tau. Ne on hienoja, mutta myös aika spookyja, miä en haluis iltahämärässä sellaseen puupäähän pimeellä polulla törmätä. Jossain mestoissa raatoja ei tuupata mihinkään kivenkoloon ees, vaan ne laitetaan arkkuineen päivineen kallionseinälle tai kivenkoloon ihan avoimesti hapertumaan. Sieltä ne sit putoilee ja luut vaa pyörii jalois ku nois paikois vierailee.

Pikkuvauvojen hautapuu oli hienossa bambumetsässä

Erikoista oli myös pienten vauvojen hautaaminen puihin. Käytii yhellä vauvojen hautapuulla, ja aika jännä oli. Valtava vanha puu, johon on tehty koloja mihin vauvojen ruumiit on sit laitettu. Mopoheppu kerto, et toisin kuin aikuiset kuolleet, vauvat laitetaan koloon seisavilteen. Siks, että ajatellaan, että vauva kasvaa sen puun mukana. Ja puuhun laitetaan ainoostaan vauvat, jotka on niin pieniä, ettei niillä oo vielä hampaita. Hampaalliset lapset haudataan samoihin kivenkoloihin ku suvun aikuisetkin.

Arkkuja kallion kupeessa killummassa

Hautajaisseremonioista juteltii, kyllähän ne hommat miuta kiinnostaa ja harmittaa etten kykene osallistumaan, koska siel ois varmaan erikoista ja jännää ja hienoo, jos jotenkii sais pyhkästyy sen eläinten uhraamisen siitä tilanteesta pois. Mut opasheppu kertoili miulle pääpiirteittäin, miten noi useemman päivän karnevaalit menee. Siel on puhvelitappeluu ja vaikka sun mitä. Ihmettelin myös et miten helvetissä voiaan pitää kotona jotain kuollutta enovainaata useita vuosia, sil välin ku kerätää rahaa niihi spektaakkelimaisiin hautuuseremonioihin. Ruumiit kuulemma käsitellään jollain yrteillä, ja nykysin kemikaaleillakin, jotka pitää raadot jonkinlaisessa kuosissa, et ne ei ala lemuumaa siel nurkis eikä järin paljo siin muutenkaa mätäänny, vaan säilyvät ihan hyvin. On se miusta silti vähä kummallinen tapa, mutta näin se vaa on. Mopoheppu pahotteli, etten sinne seremoniaa lähe, koska siel näkisin et ei ne ruumiit pahalta näytä ollenkaa. Aijjaa. Ja jotenki hauskaa oli miusta se, et vaikka se enovainaa on tyystin jo sen vimosen kylmän pierun päästäny, ni siitä ei puhuta kuolleena. Enovainaa on vaa "hieman sairaana". Vasta kun pietää se hautaamisseremonia ni ruvetaa puhumaan kuolemasta.

Puhveli siin - autuaan tietämättömänä tulevasta - rouskii menemään

Eläinten uhraaminen nois kemuis on sellases roolis, et jos enovainaan henki tai sielu tai mikä nyt onkaa, koittaa mennä rapistelee sinne taivaan tms portille ilman et on ees jonkinlainen pesue karjaa mukana ni välttämäti ei päästetä sisään ollenkaa. Enovainaan henki jää sit jonkinmoiseen välitilaan hädissään pyörimään ku puolukka pakastimessa, ja eihän kukaa taho kenellekää sellast kurjaa kohtaloo. Oishan se ny, aatelkaas, ku ikuisesti siin sais vaa marraskuises räntäsatees  Loosen ikkunan takana kärvistellä ja kateellisena kattoo ku muut vetää siä karpalolonkeroo ja pitää lystiä, mut siulle portsari ovel sanois aina vaa et "juu, ei asiaa tänne tänää".

Uhrattavat elukat sitte tappamisen jälkee syyään. Se on hyvä. Et ei ihan vaa huviksee uhrailla. Ja ohan se kai jollain tavalla realistisempaa pihvin tekemistä, ku et laitetaa lautaselle sitä lihamureketta, jonka liha on tapettu jossain poissa-silmistä-poissa-mielestä. Eihän meil kai länsimaises kaupunkikulttuuris kakarat enää ees tiiä et eläimet on tehty lihasta.

Myö ohitettii mopolla moneen kertaan hautajaisseremoniaporukoita. Miä itkee vollotin siel mopon takariksal joka helvetin kerta ku näin huutavia sidottuja possuja, joita kuskattiin joko auton lavalla, auton katolla tai sit kantamalla sillee roikottaen bambukepukalla. Miun teki niin vitun pahaa et se oli vaa parkasu ja hana auki samantien. Onneks miun mopoheppu oli ymmärtäväin ja paino vaa kaasua ja tyynnytteli et äläs ny.

Vollotin myös kun oli niin hienoja maisemia ja vollotin koska liikutuin taas et saan just nyt täs olla näkemäs ja kokemas tän kaiken ja vollotin varmaan ihan muuten vaa, kert nyt on vollottamaa ruvettu. Täs o, vittu, mitään järkee.

Retken jälkeen mie sit vasta vollotinkii, kun läksin kylille syömään ja vastaan tuli mies joka kanto takajaloista roikottamalla pientä tapettua koiraa. Täällä syödään koiria, ja tämä hauva oli selkeesti paistiksi menossa. Miehen perässä seuras hyppien ja ulvahdellen kaks isompaa koiraa, en tiiä miks, oliko ne sen pienen koiran äitee ja iskä vai kavereita vaan, mutta näky oli kertakaikkiaan sellanen et.... ei miulla oo kapasiteettia asiaa ees käsitellä. Miulla vaa kärveni kaikki sulakkeet pääkopasta ja vintti pimeni ihan totaalisesti. Käännyin vaa pois ja itkin. Miun on tästä vaikee ees kirjottaa, koska alkaa samantien itkettää. Ei siis sen enmpää täst asiast.

 

Tolle tyypille maistuu bisse ja spaddu

Torajalla elämä siis pyörii kuolemisen ympärillä, se tuli huomattua. Jollei oo menossa rahan kerääminen seremoniaa varten, on menossa seremonia, tai sen "sairaana" olevan enovainaan viihyttäminen, tai hautapaikoilla ramppaaminen tau-tau-nukkeja pukemassa tai luukasoille lahjoja viemässä (tupakit näytti olevan suosiossa, kovia röökaan noi skeletonit) tai mitä ny muuta näihi hommii täällä liittyykään. Kuolema on koko ajan läsnä. Ja mikäs siinä, ehkä se on jopa jollain tavalla terveempi lähtökohta arjen elämiseen, ku sellanen länsimainen kuolemattomuuden harhassa eläminen. Täällä elämän loppuminen, kuoleminen, ei todellakaan tule kellekään yllätyksenä. Kai sitä sellasen tiedon kanssa täällä osataan elää ehkä jotenkin toisella tavalla. Emmiä tiiä, mutta vois kuvitella että kun tuo kuoleminen on osa arkea, elettäis enemmän täysillä. Ei lykättäis asioita johonkin tulevaisuuteen, ooteltais sopivia hetkiä toteuttaa juttuja, kainosteltais ja aikailtais. Elämä ei olis sellasta "sitten kun"-odotustilaa, vaan enemmän "tässä ja nyt"-tyyppistä menininkiä.

Elämän lyhyys tuli taas uuellee selväks. Tuli myös jotenkin jännä olo kun näki et oikeesti meist ihmisist ei loppujen lopuks jää jälelle ku kasa luita. Miulle päivästä jäi kaiken vollottamisen jälkeekii hieno, mutta kiireinen olo. Elämä on lyhyt, mie olen vanha, kello käy, AAARRRGGGGHHHHHHH! Täs ei oo aikaa tuhlattavaks, heti tänne kaikki mulle NYT, ennenku hetki lyö! Onneks oon jo nyt just parhaillaan täs toteuttamassa yhtä unelmaa, enkä vaa istumassa toimistossa oottamassa eläkepäiviä kyrpä ottassa. Jos en ois just nyt täs ni pitäs kiireenvilkkaa lähtee.


Et sormi sojos teille kaikille saarnaan taas, et älkää kupeksiko elämänne kans tilanteis jotka vituttaa. Toteuttakaa haaveitanne NYT! Ottakaa vastuu elämästä omiin käsiin, tehkää asioita jotka tekee iloseks, älkää notkuko ihmisten kans ketkä vituttaa. Kosketelkaa toisianne, ja kissanpentuja. Pitäkää kivaa, älkää pahaa. Tehkää elämästä hyvää. Ennenku on liian myöhästä.



Näin. Seuraava retkipäivä suuntaa lähinnä vuoristoon, kattelemaan komioita maisemia ja tokihan käyään myös muutamat hautamestat syynimässä. Toivottavast sille reissulle päästää huomenna ja toivottavast sillä reissulla ei tarvitte niin kovasti vollottaa.


(Peeäs. vanhaa satanistia nyt hiukan ahistaa juua tässä kaljaa ja naputella plokia, kun vieressä kokoontuu paikallisten naikkosten raamattupiiri. Käyn nettihommissa naapurin majapaikassa, omassa ei internetti skulaa niin hyvin et vois mitää facen tsekkausta kummempaa siältä käsin tehä. Tuli siten tyystin yllärinä tämmönen hengellinen meininki, ku ei kotimajapaikas oo mitää hihhuliuden havinaa... huh huh. Virsiä veisaavat ja kauhee saarnaus ja raamatun sivut senku innostuneesta selaamisesta kahisee. Kyl on nyt syntinen olo, aijaijaijai. Täällä Torajalla tuo kristinusko kun on voimissaan. Se ei tarkota etteikö muinaiset animistiset traditiot olis yhä voimissaan. Mielenkiintosta.)

Hautaseinä

Tau-taut siel kytikses

Tältä ne pelottavat puupäät näyttää läheltä, ku käytii kattomassa tau-tau-pajalla miten niitä veistellään

Miun mopoheppu-opas esitteli tommost isoo veistä, millä ne uhrieläimet niis hautuuseremoniois tapetaa ja viipaloiaa

Setä puhalteli pilliin

Kirkko

Näil kotteroil enovainas ja muut kuolleet kannetaan seremoniasta hautapaikalle

Tyhjä on katse kallon

 

Hieno, hieno hautapaikka luolassa

Lisää luita, näist on vanha gootti aina innoissaan

Riisipellolla

No on nää komeita. Tuolla kauempana oli kyliä missä melkee kaikki talot on yhä tämmösiä.

Setä näpertää taidetta. Joskus kyllä vituttaa kun ei voi shoppailla mitään. Kyytiin ei mahru.

Riisipeltoja on. Paljon.

Taas yhen kylän kohalla jarrutettii

No täs myä nyt sit ollaa, ihan ku kallot orrella.

Hautaseinä

Miks näitä ei uhrata hyvien yöunien takaamiseks? Saatana mikä kiekuminen tääl raikaa siinä aamu-nelijästä alkaen kaiken päivää.

Hassuja taloja! Pääkalloja! Kaikkee jännää!

Torajalla on hassut talot

Huhhutihuijakkaa. Se on kuulkaa meikäpunkerolla pitkästä aikaa taas sellanen olo että Dorothy on lähteny Kansasista. Fiilis on niiku ois ulkomailla. Mikä on ihan mukava fiilis, sellastahan se pitäs olla kun ulkomailla matkustelee.  Sijainti on siis Rantepao-niminen kylä, Tana Toraja -nimisellä vuoristoisella alueella. Täällä on vähän erilaista, ja erikoista.

Tässä linjuriautossa istuin 11 ja pual tuntia

Bussikyyti Makassarista tänne Rantepaoon kesti rapsakat 11 ja puali tuntia. Perseessä ei tuon jurnutuksen jälkeen ollu enää pelkästään lautumia, siellä oli nyt myös ihan selkee kuolio. Tokkopa ahteri tuosta enää tokeneekaan, saakeli soikoon. Ja ihan turhaan olin etukäteen vähä jännäkaakka pöxyssä, tästä kyydistä ku ei voi puhuu ees samana päivänä ku vaikkapa bussikyydeistä Jaavalla. Bussi oli kert hurjan mukava, penkit pehmoset, ilmastointi pelas ja hintaa oli vaivaset 100 000 rupiaa. Pissi- ja evästaukoja oli riittävän usein, eikä kyydissä ollu muutenkaa mitään napistavaa. Miä kuuntelin musiikkia ja ajattelin asioita ja elämää ja kaikenlaisii erikoisii jutskii mitä miul täs nyt on mieles vellomas, tuijottelin ikkunan takana vilisevää upeeta Sulawesia ja sen vaihtuvia maisemia.

Sulawesi on tän bussikyydityksen perusteella jo aivan HUIKEA, vaikken oo nähny vielä ku murto-osan tästä kreisistä saarenjärkäleestä! Sympaattisia pieniä kyliä, upeita merenrantoja, henkee salpaava vuoristo. Voin ehottomasti kehottaa kaikkia tuota väliä bussilla meneviä ottamaan ton päiväbussin (saatavilla on siis myös yöbusseja), koska maisemat on kertakaikkisen huikeet, varsinki sitte ku lähetään kapuumaan vuoristoon.  Vuoristo on miulle aina jotenki mykistävä ilmestys, se ku saa ihmisen taas kerran muistamaan sen kuinka piäni sitä oikeesti onkaan, ja kuinka suuri, huikee ja mahtava on maailma. Vuoristossahan miä taas sitte vähän herkistyin ja olin ihan tippa silmäs et vittu miten mahtavaa että oon just nyt tässä ja saan kattoa tämmösiä maisemia, et oonpa ihan huikeen onnellinen. (Jep, entinen sisältä kuollut tuonelan tienviitta on nyt toisenlainen aivan, sillä on - jumalauta - tunteita ja se vaan herkistyy jatkuvalla syötöllä ja on ihan mahoton itkupilli ja tunteisiinsapakahtuja... mitä vittua täällä tapahtuu? Pelottaa.)

Majapaikan portilla on tuo tommonen

Rantepaoon bussi kurvas illalla joskus siinä kasin maissa. Oli pimiää ja miul ei mitään helvetin käsitystä et mis miä oon ja miten tästä eteenpäin. Tripadvisoria olin onneks pläräilly ja sieltä yhen majapaikan nimen muistiin kirjannu, joten koska olin ihan vitun väsyny ja nälissäni ja sekasin henkisesti muutenki, ni otin samantien mopotaksin alle ja kyydin Hotel Pisoniin. Kelasin et oli millanen paskaläävä tahansa ja makso mitä makso ni saa luvan kelvata, et nyt vaa joku mesta perseen alle, ruokaa napaan ja sit suihkun kautta vetämään zetaa. Mutta oijoi, Hotel Pison rulaa ookoo suorastaan big time! Valtavan kokonen puhas huone, lämmin suihku, terassi/parveke misä istuskella, ja hintaa naurettavat noin 10 egee yö. Arvostan niin että sattuu! Tässä olen enkä liiku, nyt ainakaan muutamaan päivään. Sulawesi kun on suuri ja mahtava, välimatkat on pitkiä, ja seuraavaan kohteeseenkin (en tosin tiiä viel ihan varmasti et mihi meen next) on taas joku vähintään 10 tunnin bussimatka, ni miulla ei oo suurta hinkua täs hirveel kiireel jatkaa matkaa yhtään mihinkään.

Torajalla myös koirat on hiukan erikoisia

Koska oli pimiä ku saavuin, ei ollu mitään käsitystä esim. maisemista. Aamulla vasta näin millasta on ympärillä, ja hienoa on, vuoria pojottaa joka suunnassa. Heräsin ihan vitun aikasin, samaan tahtiin aurinkon kanssa. Koska lähistöllä asuu joku miljoona kukkoa. Aamun ensmäinen vieno aavistuskin nousevasta auringosta lietsoo noi vitun mölyyvät sulkakasat sellaseen konserttiin, et järki lähtee. Ja kun kukot herää, niin siinä palaa päreet myös kaikilta kulmakunnan koirilta, ja ne alkaa haukkumalla ilmeisesti räyhäämään et vittu turvat kiinni siellä.  Täällä on siis ihan vitusti koiria, kaikenlaisia. Kissoja en oo niin paljon nähny, mutta koiria on. Onneks suurin osa ihan hyväkuntosen olosia.

Vuoristossa ku ollaa, ni ilmasto on haastava. Aamulla olin ihan pörrö huurussa, ku jotain "vain" 16 lämpöastetta, ja olin ihan et kipikipi villahousun ostoon, eihän tääl muuten voi olla. Mutta ku siinä tunti pari meni ni lämpötila kohos reiluun 30 asteesee, hiki virtas, lämpöhalvaus lähellä. En siis shopauta mitn raappahousuja, luimisten aamut ja illat sit vaa lämpösis olosuhteis, enkä kärvistele tuol pakkases.

Rantepaon ympärikävely tarkottaa muutakii ku keskustan liikenneympyrässä kävelyä

Tänää oon suorittanu Rantepaon ympärikävelyn. Kuten ehkä ootte huomannu, ni miä oon kova ottamaan paikkoja haltuun nimenomaan kävelemällä. Se on miusta kivaa. Kävellen voi rauhassa töllistellä meininkejä ja räpsiskellä kuvia ihan karmilana (miun yks rakas ystävä on sukunimeltään Karmila ja kova räpsimään kuvia, terveisiä vaan!). Ja kun lähtee tallustelemaan seikkailumielellä ja poukkaa vaa kaikenlaisille pienille sivukujille ni saattaa päätyä jänniin paikkoihin. Niin kävi tänään. Tuol jossain pusikoissa ja nyppylöitten rinteillä seikkailin paikalliskylissä. Komiaa on, huikeita maisemia ja jänniä juttuja ja erikoisia tönöjä ja eläimiä ja ihmisiä ja...ja... elämää.

Ja kuolemaa. Jonninmoinen kylddyyrishokin tapainen iski, ja seikkailunhalun rajat tuli vastaan kun paikalliseen hautajaisseremoniaan pyytämättä törmäsin. Torajan hautajaisseremoniat on ehkä yks isoin nähtävyys täällä, ja olin niistä jo lukenu ja tiesin et mitä niis tapahtuu. Lyhyesti ja mutkat suoristettuna: torajalla hautaaminen on iso juttu. Se vaatii helvetisti rahaa ja sehän saattaa vaatia oman aikansa, et suku on keränny tarpeeks jotta voiaan kunnon kemut järjestää. Sillä välin ku rahaa säästetään, raato pietään kotosalla parhaassa huoneessa, ja vieraittenkii täytyy käyä siel vainajan kans istumassa kahveella ja kertomassa sille kuulumisia kyliltä. Tää vaihe saattaa siis kestää muutamia vuosia. Ku sitte vihdoin on varaa ne varsinaiset kuoppajaiset pitää, ni ne on isot bileet ja niissä uhrataan eläimiä (puhveleita ja possoja), ja sitä useempia elukoita mitä tärkeemmän tyypin kemuja juhlitaan. Uhrailujen jälkeen vainaja viiään vuorenrinteeseen koloon. Lukekaa jostaa tiedon valtatien tarjoomasta artikkelista tarkemmin (eli KVG), jos kiinnostaapi.

Tämmöseen isoon bileeseen tuol jossai pusikossa tänää tahtomattani törmäsin. Miä hetken mietin, että ku oon pystyny ihmeisiin täs ny niin kovasti (sukellus + röökin lopetus) ni josko miusta ois kattomaan tämmöstä todellisuutta kans. Ja ku paikallisetkii siin kutsuvasti viittilöivät että tervetuloa, sinne vaan rohkeasti, naama eellä, ni otin jo muutaman askeleen kohti bilepaikkaa. Mutta vittu saatana se hätääntyneiden uhrielukoiden huuto ja se, kun näin  kuinka jaloista sidottua sätkivää ja paniikissa kirkuvaa possua autosta ulos nostettiin, ni miulla meni polvet veteläks ja tulihan siinä melkee vetelät housuunki, ja läksin vaa täristen juoksemaa pois (ja tietysti itketti taas, se ny on sanomattakii selvää). Miä haluan arvostaa traditioita ja semmosia ja olla kauheen avomielinen ja noin, ja miä tiiän että elämä ei oo Disney-elokuvaa, ja oon sitä mieltä että kert maailma on paha ja siellä tapahtuu asioita jotka ei oo kivoja, ni ois ihan hyvä kyetä kohtaamaan kaikenlaisia todellisuuksia. Mutta tähän mie en pystyny. Pumpulissa kasvaneen pullukan seikkailunhalun raja kulki siinä. Enkä miä oikeesti kykene tämmösiä perinteita ymmärtämään. Mitä helvettiä se ny auttaa mihinkään asiaan et lahdataan kauhee katras elukoita? Miä en tajua. Mutta miuta kiinnostas tietää, oisinko kyenny kattomaa jos siel ois uhrattu ihmisiä? Mahollisesti oisin, eikä ehkä ois tehny ees tiukkaa. Mikä on aika mielenkiintosta sinänsä.

Kalmisto vuoren seinällä. Niin hienoo!

Mutta jos en kyenny hautajaisseremoniaa kattomaan, ni olin ihan innoissani ku vahingossa löysin sellasen vuoren seinässä olevan hautauspaikan. Se oli tuol jossai ihan syrjässä ja siel ei ollu ketää muita ihmisii ni sain ihan rauhassa siel ihmetellä et jumatsuikkeli, siisteintä ikinä. Siel oli pääkalloja ja luita ja hapertuneita hautalaatikoita ja koloja vuoren seinässä mis makaa lisää raatoja ja se oli kertakaikkiaan valtavan hieno ja vaikuttava paikka. Miä aina tykkään hautuumailla käyä, miusta ne on kiinnostavia ja tunnelmaltaan jänniä. Oon sielultani gootti, nähkääs, ja gootit tykkää kaikesta kalmanhajusesta. Tuol ei sit muuten haissu, ei kalma eikä mikää muukaa, se mainittakoon.

Jesssss! Hienointa evah!

Hyvä ku noille oli laitettu toi juomamuki toho. Ei tuu tyypeillä jano kesken maatumisen.

Sit viel sananen ihmisistä. Torajan porukat on mukavanolosta sakkia. Kovia hymyilemään ja moikkailemaan. Lapset haluaa että niistä otetaa valokuvia. Nuoret mopopojat huutelee ai-lav-jyytä ja sehän se aina lämmittää vanhan kalkkunan syräntä ku nuoret poijaat rakastaa. Autot ja mopot tööttäilee. Mutta ei miuta ahista eikä rassaa, miä morjestelen ilosena takasin. Eilen illal tosin ku väsyneenä savuin ni vitutti ku kaikki vaa hymyili ku majapaikkaan saavuin, olin ihan ydinpommipilvi pään päällä ja fiiliksillä et vittuuko siinä virnuilet saatana, haluutsä turpaan vai. Mut tänää aamulla tunnelmat oli tyystin toiset ja ku sielt joku paikallispatu tois pua ravintelisalia huutelee leveen hymyn kera hyvä huomenia ni mikäs siinä ny ärsyttelis. Kumma juttu mitä kunnon unet tekee ihmisen mielialalle.

Ni että näin. Tutkimusmatkailun merkeissä on tänää tän Rantepaon ympärikävely suoritettu ja seuraava rasti onkii sit laajentaa vähä elinpiiriä. Huomiseks miä siis ostan varmaan jonkuu mopojätkän, joka saa viiä miuta kauempana oleviin paikkoihin pällistelemään. Noita hautapaikkoja täällä kai eniten käyään kattomassa, ja tiiän että koittavat miut viiä siihe seremoniaanki (hautajaisseremoniasesonki käy täällä kuumana täl hetkel, heinäkuu on hyvin suosittua aikaa pitää noita kemuja... voi possu- ja puhveliraukat), mutta miä tiedotan kyl heti et seremonioitten kohalla painetaan kaasua ihan vitusti, kiitos vaan.

Nymmää lähen ettii jotai särvintä ja sit en aio loppupäivänä tehä enää muuta ku olla ja möllöttää ja lukee kirjaa ja laiskotella. On ollu viimeaikoina liikaa siirtymisiä ja tekemistä, pitää ottaa rennosti kans. Ja sen hommanha miä jumaliste osaan!

Tääl menee joki

Joki on, kyllä kyllä

Kylillä

Puhveli kiipelissä

Täs kuvas on ihmisii

Täs kuvas on possoja

Kalmistoseinämä

Näit tönöi riittää, kuulkaa, niihi kerkee jo yhes päiväs kyllästyy. Ai siin taas yks hassu pömpeli, vittu, wuppiduu, otan sadannen kuvan näist jee.

Paikallinen Stonehenge. Tuommosii esihistorialle lemuuvii kivipaaseja niitty täynnä. Komiaa.

Maisemat tääl Torajalla on huikeet!

Kyllä tää kuiteski aina Kouvostoliiton voittaa

Makassar näyttää tältä, ihan sama mistä kohtaa kattoo.

Makassar, tuo eteläisen Sulawesin sykkivä ydin ja jonkinmoinen pääkaupunki. Hmm.  On monia paikkoja joissa mielummin viettäis aikaa ku Makassarissa. Mutta kyl tääl kuitenkii mielummin on ku vaikkapa Jakartassa. Tai - herra paratkoon - Kouvostoliitossa.

No mut ainakin paistaa aurinko, jos ny jotain hyvää pitää laukasta. Ja hyväks lasken myös sen, et tääl miun on ollu pakko mongertaa bahasa indonesiaa, kert enklanti ei oo todellakaan tääl yleisesti hallussa. Oon yhes päiväs sönköttäny enempi bahasaa ku edeltävän 8 kk aikana yhteesä. Bagus! Mutta sekin vähä mitä oon osannu, on ruostunu ihan vitsikkääks jo. Tänää esmes fillarikyydin hintaa tinkasin niin tomerana ja otta kurtussa roimasti ylöspäin ja riemastutin fillarikyydin kuskia ihan suunnattomasti. Meni hetki ennenku tajusin et ny meni Pädeltä numerot aika railakkaasti päin persettä. Mutta opintomatkalla ollaan, sillä asenteella jatkan mongertamista.

Miun suhre Makassarin kans alko jo lentokentällä hieman vastakarvaan silittelyllä. Nähtävästi, koska passissa alkaa olla jo ihan vitunmoinen pino Indonesian viisumeja, immigrationin setät tahi tätit kattovat tarpeelliseksi jututtaa ennenku räimäsevät leimaa viisumin kylkeen.  Höh. Eikö se ny oo hyväksynnän merkki jos on jo jostain lähetystöstä sen viisumin hakenu? Eikö siäl lähetystös (ennenku se viisumi myönnetää) pitäs haastatella ja kuulustella jos katotaan aiheelliseks? Että ku se 2 kuukauen viisumi siä passissa pojottaa jo (kiitos, Indonesian Singaporen lähetystö, sie toimit kuin unelma!) ni mitä siitä ny enää tinkaamaan et miks oon täällä ja kauanko oon ja mitä meinaan tehä ja missä aion käyä ja millon lähen pois. Hiki ottalla tilitin vastauksia ja pelkäsin koko ajan että millon lykkäävät laskua pöytään. Että kai ny jonkinlainen leimasinmaksu ois sopiva jos meinaan tästä matkaa viä jatkaa. Mutta ku vaa kiltisti nöyränä vastailin ni asia sillä selvä ja plöts vaan tuli leima passiin ja olin ihan et jeejee. Siihen saakka, kunnes tuli tullisetien kans asioinnin aika. Se on näemmä meikäläisen olemus täsä reissun aikana sen verran hipahtanu ja kulahtanu, että tullisetät kattoo myäskin tarpeelliseks katsastaa hiukan tarkemmin et mitä tuo luuska maahan kantaa. Perkele, että se minua riepoo kaikista eniten. Kun on hyvin pakattu ja kamat siel Assholes paikoillaan ja nätisti ni sit joku tullisetä haluaa että puran pakaasit ja sitte niitä siin töllistellää ja käännellää ja todetaa kuitenkii lopulta et okei. Ja sit saa pakata kaiken uuellee. Perkele. Mutta työtään hyö vaa tekevät ja ymmärrän toki, että miä saatan näyttää sen verran räjähtäneeltä et syytä onkii vilkasta tarkemmin.

Upee Hotel Delta

Mutta ku maahan pääsin ni alko helpottaa. Miun oman Hiekkakikkareen regeipändin yks rastapoika oli pihalla kaverinsa kans vastassa ja sain heilt autokyydittelyä. Käytii ens jossai lähiössä notkumassa ku piti hakee joku jätkä sieltä ja sit lähettii kohti Makassarin keskustaa ettii miulle majotusta. Vittu ihan älytön liikenneruuhka oli, tai se ei ollu ees ruuhka vaan ihan totaalinen jumi, ja kesti ikuisuuden päästä mihinkään. Miä olin kattonu valmiiks yhen majatalon, ja mentii ekana tsekkaa se, mut se oli niin kauheella alueella, ihan pimees jossai sivukadulla mis huoria vaa keikisteli, plus ku kävin kurkkaa huonetta ni siel vilis kaikenlaista jotain, mitä en halunnu ruveta lajinmäärittelymieles sen enempää tarkastelemaa. Ei kiitsa, totesin, ja sit ruvettii suhailee majataloja läpi kivemmilta alueilta. Onkelmaks muodostu sitte se, et oli jo myöhänen ilta ja miulla oli ehoton yläraja hinnalle, ja käytii joku sata paikkaa kattomassa mut missää ei ollu vapaita huoneita tai jos oli ni tarjolla oli enää liian kallista. Autokuskilla alko patti jo punottaa siihen mallii et miä aloin kans hätääntyy et koht tuo karju paiskaa miut tien poskee romuineni, mut sit tuli vastaan tämmöin nuhjuin motellintapain Hotel Delta. Hermostunu autokuski tuppas mukaa tarkastamaa huonetta, vähä sil meiningil, et kuules akka, jos tää ei kelpaa ni nuku vaikka pihalla. Siinä tilanteessa olin jo valmis ottamaa minkä vaan läävän, makso mitä makso. Kellokii oli jo jotaa kymmenen illala ja kauhee nälkä ja väsy ja jano ja pissitti ja sit se hermostunu autokuski ja sit yks regeijätkä takapenkil joka vaa löhöö ja sanoo et "dount wöri, teik it iisi". Jebaaaaa! Mut okei, miä majotuin, vaikka hinta hiukan kirpaskii mut siin kohin ei enää oikee neuvotteluvaraa ollu, ei autokuskin eikä miun ittenikää kans. Ja sit lähimpää kuppilaa ja tarjosin pojille kaljat ja sapuskat ni se kuumana käyny autokuskikii siit tokeni. Ja kyllä maistu bintangi hyvälle, voi jumalauta. Miä kuiteskii flunssan ja koko päivän matkustamisen uuvuttamana painelin ruuan ja yhen olusen jälkee koisimaa, pojat oli jääny viäl kylille kattomaa jalkapalloa aamuun saakka. Jossai täs miun hotellillakii tais olla kisakatsomo kert heräsin aamuyöl hirveesee huutoo ja mölinää ja olin et aijjaa, joku voitti jotain. Epsanjalle onnet, ilmeisesti heit on tääl kovin kannatettu kert kaupungilla koko päivän porukka huuellu miulle et ESPANJAAAAA! Oon ollu ihan et no vittu olé vaan juu, jalkapallohan kiinnostaa miuta ku kilo paskaa.

Hauskaa oli myäs et miut oli kirjattu hotelliin nimellä Mrs. Suomi Finland. Pyysivät eilen hetkeks passin et siitä nappaavat tarvittavat sisäänkirjaustiedot ja ku sit myöhemmin kävin maksamas majotustani ni kas vain, siel on ollu hiukan passinlukutaidossa parantamisen varaa. Nimi tuolviisii keturallaa on hiukan hauska, mutta tuo MRS elikäs rouva-lajin siviilisäätyyn viittaava titteli nimen ees nosti miun niskavillat aivan sojoon. Eissaatana. Että rouva, jumaliste. Miä joka piän sitoutumattomasta säädystäni (ja tavarastani) niin tarkasti huolen. Perkele. Onks tää joku enne jostain vai mitvit?

Suomenlinna

Tänää heräsin aamul aikasin (ainaha miä, aikasin, kuten kunnon muumion kuuluukii) ja lähin sit suorittamaa Makassarin ympärikävelyn. Totesin äkkiä, että ei tääl oo mitää näkemistä. Tuos on merenranta, sit on sellain 1500-jotaa-luvulta oleva Fort Rotterdam -linnotus, hullantilaisten pykäämä. Mut jos on käyny Suomenlinnas ni tos Fort Rotterdamis oo mitää ihmeellistä. Kävin yhel ostaril toiveikkaana et pikinit, mut juu ei, tääl ei pikinimarkkinat kukoista. Muslimit ei pulikoi piksuissa, ja jos ny kerran vuotee tulee joku estoton länsmainen punkero käymää ni ei sitä varten paljo kannata uikkarivalikoimaa pitää tarjolla.

Lentokentän jälkeen olen nähny laskujeni mukaan ehketi NELIJÄ länsimaista ihmistä. Tääl ei turistit pahemmin hillu, tai jos hilluu, ni en tiiä mis mut ei ainakaa missää siäl mis miä oon hillunu. Ehketi tästä johtuen kerään aika paljon katseita ja kommentointia. Niin paljon, että rupes jo ahistamaan tuo kaduilla kulkeminen. Camipamihan ärsyynty mein Malesian reisulla ku miuta siel hiukan toljotettii (naisella ku on tatuointeja ni töllistelyntarve kohoaa huimiin korkeuksiin tääl päi mualimaa), mut emmiä sillo juurikaa ees huomannu et kukaa katto, saati jaksanu välittää. Mut tääl se tölläämiin on niin päällekäyvää et rupes kyrpimää oikee tosissaa. Nyt tiedän miltä mahtoi tuntua Kuusankosken ensimmäisestä neekeristä (sori) 1970-luvulla, kun liikenne melkeen pysähty ja lapset (mukaanlukien muaaa) käveli sillan kaiteita päin moisen ihmeen nähdessään.

Bussipysäkille menijöille on asetettu vähän haasteita

Mut miä en sentäs ihan niin eksoottiin oo, liikenne ei pysähy ku miä pojotan tiän poskes. Ja se on yks vittumaisin asia Makassarissa. Täällä voi toki kävellä mihin vaan, ja oon kävellyki, tonne ja tänne, mutta joka saatanan kerta kun pitää ylittää liikennöity katu, ni siin on kuviossa sellanen pien fiilis, että tähän saattaa miun taival katketa. Liikennevaloja jalankulkijoille ei ole. Suojateitä on, harvassa, eikä kukaan niiden kohalla ees hiljennä vauhtia. Ylikulkusiltoja on, ehkä kaks, tuol jossain. Paikalliset ei paljon kävele, eli niitäkään ei voi peesailla tässä tilanteessa. Oon menny katujen yli lähinnä niin, et ensin ootan puol tuntia toiveikkaana tien poskessa, sit toteen et ei, mitään rakoa autojen letkassa ei tuu. Sit koitan näyttää itsevarmalta ja tärkeeltä, ja lähen juoksemalla pujottelemaan ja toivon, et pääsen tois pua katuu hengissä. Extremelaji se on tääki!

PUNK AREA! PUNK NOT DEAD!

Ilta tänää meni siihen mallii, et pojat soitti jossai kohin moi, mikäs meininki, myä tullaa hakee siut nyt. Miä laitan sit vaa kättä lippaa ja pasteeraan pihal ja könyyn autoon ku se pihaan kurvaa. Käytii ens tua huitsinvitus bussiasemalla ostaas miulle aamuks kyyti pois täältä, ja sit istuttii tua jossai meren äärellä lipittääs vähä pintankia. Minuu rupes se kuskijätkä ärsyttää, ku jotenkii se otti vähä sellasii omistajan elkeitä. Paimens minuu koko ajan, et jopa ku menin vessaa ni hää saatto toiletin ovelle ja ootti ulkopuolel et toimitan asiani ja sit kavaljeeras takas pöytää. Miä en tiiä paikallisia tapoja, ehkä tuo kuuluu asiaan, mutta länsimaista reviiristään (ja tavarastaan) tarkkaa luuskaa alko pikkusen nyppimään. No, miä arvostin sinänsä kyllä, et ei tarvinu ku vinkasta ni tyyppi oli valmiina palvelemaan. Ku tahoin kotiin ja esitin et miä lähen tästä, otan pirssin, nou wöriis, istukaa tyä tääl ihan rauhassa, ni härregyyd mikä pöyristys sieltä huoku, et ei todellakaan, siut on haettu ja siut myös palautetaan. Tämä selvä. Kiitollisuuren osotukseks riitti onneks muutamat pintankit ja pien tippi pensoihin. Ei tarttenu kansallisaarretta livauttaa sentäs. Huh. Mut vähä kävi raskaaks sellain kyttäämiin ja paimentamiin. Täst napinasta huolimatta, ihanaa et oli noi pojat, koska tääl ois ollu viel vituttavampaa ilman heitä. Nyt oli helppoo ku pojat kuskas ja hoiti ja sääti. Sai hetken olla neitinä vaa.

Miä muutenkii huomaan ittestäni, et nyt ku oon liki viikon ollu kaupungeissa, ja isoissa sellasissa, ni miul alkaa pinna kiristymää ja rupeen hermostumaa pienistäkii asioista. Kaupungeissa on liikaa kaikkee, liikaa hulinaa ja mekkalaa ja ärsykkeitä ja kaikkee, miä en jaksa enää vittu yhtää. Miul on ote kirvonnu miun zeniläisestä mielenrauhasta, tuol se menee, mut en saa kiinni. Ootan et pääsen vähä rauhallisemmille huudiloille ni josko sais sitte taas napattua mielenrauhaa hännästä kii.

Joten huomenna lähen aamusta bussilla yläville maille, pois ison kaupungin hässäköistä. Suuntana on Rantepao, Tana Torajassa, ja se on noin 8-10 tunnin bussimatkan päässä. Miä toivon et siel on lepposaa ja viihtysää, kohtuuhintanen mutta mukava majotus ja muutenkii meininki semmoin, et voisin olla siel ihan rauhassa useemman päivän. Miuta alkaa vituttamaan tää jatkuva siirtyily ja se, et koko ajan pitää olla ettimässä majotusta ja sit purkamas kamoja ja sit taas pakkaamas ja äääh. Haluun nyt johonkii olemaa ihan rauhas hetkeks. Toivon et Toraja ois sellain mesta.

Ni et  Makassar, olet hieman hermostuttava! Olet mölyisä, ruuhkainen, likainen, ankea, kuuma ja varsin haasteellinen kaikin muinkin tavoin. Miä en hirveen hyvin siussa viihy, mut tulipahan käytyä. Ei oo kiire takas ja kun on elokuun lopulla lento täältä takas Kuala Lumpuriin ni onneks se on iltalento ja koitan säätää saapumiset silläviisii ettei tartte täällä ollenkaa yöpyy eikä muutenkaa lorvailla. Moi vaan!

Ja nyt miä painun takas kämpille (wifi ei toimi huanees, vaan ainoostaan hotlan ulkopuolella pienessä pihakuppilassa, misä juurikin nyt istun lipittämässä kaljaa) ja pakkaan Assholen ja sit käyn koisimaa. Huomenna on eesä helvetin pitkä päivä, mutta vaihtuupa maisema oletettavasti tyystin toisenlaiseks. Ja se jos mikä on aina jännää ja kivaa.

Tää pariskunta meni eilen naimisiin ja mainostivat sitä tua kadun varressa futiskentän kokosella mainoksella. No mikä ettei.

Losarin rantsu

Yks kaupungin noin tsiljoonasta moskeijasta

Paikallinen razastajapazas

Näsinneula. Vai onks toi Sauronin silmä?

 

Klikatkaas kuvaa isommaks ja kattokaa mikä paita tolla patulla on kekä on fillarikyydin kuski. Musta paita, valkoset sortsit. Eka oikein vastannu voittaa ehkä savusuolatun kaivonremmin.

Ilta pimenee satamassa

Otimma pari pintankia

Hulinaa

Tääl on helvetisti kissoja. Koiria oon nähny yhen (loput on kai syöty). Tää kissanpentu oli niin pelokas, ja asu sisarustesa ja äiteen kans katukiveyksen halkeamassa lasinsirujen seassa. Miun syrän hajos kappaleiks. Kattokaa tuota katsetta. Nyyh.

Lääkäriä ja kreisishopinkia Kualassa

Myäs Kuala Lumpur on ihana! Astetta rähmäsempi ja sekavampi kuin Singapore, mutta sellanen lievä kulahtaneisuus on miusta vaan mukavaa. Ja Kualassa hintataso on kohillaan. Aijjettä.

Kyyti Singaporesta tänne Kualaan meni mukavasti, kuuntelin musaa ja tuijottelin pimenevää iltaa bussin ikkunasta. Bussikyyti kesti vajaat 6 tuntia, kuski ajo välillä sellasta kyytiä että siä sai rystyset valkosena puristaa käsinojia, mutta arvostin toki ettei kuhnailtu. Kyydistä ulospotkasu tapahtu kuitenkii vasta siinä vähän ennen kymmentä illalla, Berjaya Times Square -ostarin eteen, tuonne Bukit Bintangiin. Ei ollu perjantai-ilta ja megalomaanisen ostarin sulkeutumisaika se ihanteellisin kellonlyämä ruveta ettimään taksikyytiä. Vaikka taksilipukkeen sai luukulta ilman jonoa ostettua, pirssejä ei yksinkertasesti tullu. Onneks taksijononjärjestäjä äkkäs ruveta väsäämään kimppakyytejä ja survomaan ventovieraita samoihin pirsseihin jos suunta oli yhtään sama, ja homma alko silviisii sujua. Oli se silti jo jotain yhentoista hujakoilla, ennenku miä tupsahin Chinatowniin. Majotus tutusta Chinatown Boutique Hotellista, josta sain täl kertaa ikkunattoman pienen komeron sijaan ihanan ison huoneen, jossa on...IIIKKKK.... ikkuna. Lisäks ekasta yöstä eivät kyniny ku 70 ringittiä, koska tulin niin myöhään, ja tokan yönkii sain satasella (listahinta on kuiteski 120 RM/yö). Arvostin ja kaatusin saman tien petiin.

Tämä matolääke toimii!

Eilisen alotin kipasemalla ihan alkajaisiks Petronaxen tötteröille lääkäriin. Ilmastoinneissa hilluminen teki taas tehtävänsä ja yön aikana pärähti aimo lunssa. Ja koska täl kertaa alko korvakin juilimaan ni totesin et nyt on paree kurvaa tohtorin kautta, kert pitäs tuotapikaa lentää Sulawesille ja miä en oo ihan vakuuttunu et sieltä löytyy laadukasta lääkäriä ihan helpolla, jos tarvis tulee. Ja näin ku nyt oon raju sukeltelija niin noi korvaröörit on syytä olla ees jonkinmoisessa kuosissa.  Tohtorisetä toteskii lievän korvatulehuksen ja perusflunssan ja anto hirveen kasan lääkkeitä. Kurkkukipuun tuli sellasia puuduttavia imeskelytapletteja, jotka on ihan vitun hämmentäviä. Lutkutin yhen ni tuntu niiku olis koko pää pamahtanu tunnottomaks. Ja lääkäriltä pyysin myös kasan matolääkkeitä, vaikka huomasinkii jälkeepäin et noita toimivia lääkkeitä saa ihan perus-kemppareista täältä jos osaa vaa kattoa sinne alimmille hyllyille mihi on vissii häveliäisyyssyistä matolääkkeet jemmattu, sinne kaikkien peräpukamasuppojen (terveisä Toimitusjohtaja Sppokeisarille tähän väliin!) ja anaalirasvojen ja sienilääkkeitten sekaan. Pistäkee lääkepoksin ulkonäkö muistiin, jos tarvis tulee! (Ja joojoo, miä tiiän kyllä että matoja tulee elukanpaskasista rantahiekoista, mutta emmiä pysty olee koko aikaa kumisaappaat jalas ja kokovartalokortsu päällä. Se on tuurista kii, ja jos on pienikii haava jossai ja sattuu kakka alle ni voi mato möyriä nahan alle. Riskillä mennään, mutta lääkkeet matkassa mukana. Elän reunalla!)

Muutoin miä oon tääl vaa taas kävelly ympäriinsä, ja tykkään Kualasta kovasti myäskin siks, että täällä voi kävellä kohtuullisen helposti mihin vaan. Hiukan on katujen ylitykset jänniä, kun liikennevaloja ei joko oo, tai jos on ni ne ei toimi, tai niitä ei kukaan noudata. Paras tapa päästä autoja tukossa olevan kadun yli on seurata paikallisia porukoita ja kipittää tiukasti heijjän peesissä.

Ja oon shoppaillu, ihan kreisinä! Rojuvarastot on täydennetty, kaikkea on ny sen verran että pärjään 2 kuukautta vaikka en näkis yhtään kauppaa missään. Ainoo mitä piti hankkia ja mitä en saanu, oli parit uuet pikinit, ku entiset alkaa lahota ja on niin virttyneitä et ei meinaa pysyy päällä. Mut juu ei oo uusia piksuja, kert missään ei ollu sellasia kokoja joihin miun mordorilaiset onnettomat munkit menis. Tissivaatetuksessa aina aikasemmin luotettava ollu Marks&Spencerkii tarjos vaan kauheita mummouikkareita, ja niitäkin ihan vääriä kokoja. Vitun tissit, ne on aina tiällä.

Ja nytpä tähä rakoon se lopullinen kesäkuun budjettikatsaus: kesäkuussa meni... oo-äm-gee... 2 800 euroa. Kiitos lentely Floresille, sukeltelu, Singapore ja hajonnut kamera. Ilman noita kalliita pikku tsydeemejä ois ollu ihan siedettävä alle kahen tonnin kuukaus. Mutta miä oon lomalla, en oo köyhä enkä kipee, enkä jaksa kauheesti pillittää rahahommista. Vielä. Katotaa, miten tuo sukeltelu rupiaa kiristämään lompsaa. Kääk.

Ei muuta. Miä lähen nyt vetäsee aamiaiskahvetta johonkii katukuppilaan, ja sit rupian pikkuhiljaa siirtymään kohti lentokenttää. Eessä noin 3 ja pualen tunnin lento Sulawesille Makassariin. Siistiä! Ja jännää, kert ihan tyystin uuet huudilot. Onneks miuta tulee joku rastakolli lentokentältä hakemaa ni ei tarvi heti olla ihan helvetin tohkeissaan ja ihmeissään kaikesta. Seuraavat uutiset tulee sit joskus jostain, jos löytyy internetti. Tsau vaan!

Metrojuna-asemalla

Kuhinaa Jalan Petalingilla

Regeibaarissa pitää aina käyä sipasemassa yks olut. Ainakin yks.

Tiikerijuttu kiinalaisen temppelin seinässä