Hulluja ollaan kaikki

Hiekkakikkareesta ja tänne jumiin jääneistä hahmoista pitäis tehä telkkarisarja.  Kaikki myä tänne juuttuneet ei-indonesialaiset ollaan jollain tavalla vähän pimeitä. Toiset enemmän ja toiset vähemmän, mutta kyllä kaikilla joku mutteri on vähän löysällä. Itselläni myös, useampikin ruuvi lerputtaa.

En epäile hetkeäkään, etteikö osa porukasta olis täällä vähän paossa ns. "oikeasta" elämästä. Liekö kotomaahan jääny vaikeita ihmissuhteita, ehkä perseelleen menneitä bisneksiä, ken tietää. Suurin osa on tänne kuitenki päätyny siks, että on huudiloihin tykästyny ja kokenu, että kävi mitä kävi, täällä eläminen voittaa kotiolot. Tiätenki moni on rakkauren takia täällä, toiset tekee pisnestä, mutta suurin osa porukkaa nautiskelee saarielämästä, joka kuitenki on rennompaa kun se "oikee" arki länsimaisessa kulutusyhteiskunnassa. Siellä missä tärkeää on raha ja merkkiroina ja kengät ja meikit ja autot ja aktiivisuusrannekkeet ja robotti-imurit ja tällingissä oleminen ja tittelit ja suorittaminen ja se, et menee paremmin ku naapurilla.

Mutta tavalla tai toisella hulluja myä täällä ollaan kaikki. Eihän kukaan täyspäinen jaksais vuostolkulla porskuttaa mestassa, missä kaikkien asioitten hoitaminen on kuitenki aika helvetin hankalaa. Että jonkinlaista vikaa päässä pitää olla että tänne jää. Useimmilla sitä vikaa on ihan positiivisella tavalla, mikä ulostuu siten, että saa asioita aikaseks ja antaa tälle Hiekkakikkareelle jotain. Ja sit on niitä joilla ei oo ihan kaikki nasit samassa gorengissa. Kenellä on päihdeongelmaa (joka ei täällä taatusti parane, koska saarilaiffissa jokainen päivä on ikuinen lauantai, jos niin haluaa) ja muuta oikeeta mielenterveysongelmaa.

On nähty asioiden kulminoitumista itsemurhaan ja on seurattu kännisen vanhan tätin jyrkkenevää alamäkeä. Jos ihminen on niin pellit kiinni, että syödessään ei ees huomaa että just oksens lautaselleen minuutti aikasemmin, ni hommat ei hyvällä tolalla ole. On nähty sotaveteraania, joka traumoineen täällä sai kaikenlaista säpinää aikaseks, kun agressiot flippas täysillä päälle kun otti vähän soppaa. Se tilanne päätty puukkohippaan ja maasta karkotukseen. On pariskuntia, jotka asettuu tänne ja kuvittelee maisemanvaihdon korjaavan kaiken mikä suhteessa on ollu päin persettä jo pitkään, mutta yllättyvät kun tajuuvat että asiat täällä senkun kärjistyy. Kun ei ole sitä taakse jäänyttä kaveriverkostoa ja elämää, vaan tänne tullaan ja tyhjästä alotetaan ja ollaan koko ajan kimpassa, ni vaikka siinä kuinka palmut huojuis ympärillä niin alkaahan se toisen lärvi vituttamaan entistä pahemmin ja siitä rupee nopeesti oleen romantiikka varsin kaukana.

Moni tulee tänne pää täynnä unelmia. Että tänne asumaan, vähän töihin johonki, helppo homma, ja sit senku vähä niitä duuneja tekee ja muun ajan eteerisenä bikineissä makailee rannalla ilman huolen häivää. Tai että myyään kotimaassa kaikki, ostetaan maapläntti tai valmis majatalo, ja sitte senku lyyään rahoiks ja samalla elellään paratiisissa, ei se nyt niin vaikiaa voi olla. Kun se totuus pläjähtää eteen, että täällä asioiden hoitaminen ja duunin ku duunin tekeminen vaatii ennen kaikkea aivan helvetisti säätämistä ja äheltämistä, rupiaa ahistamaan. Ja saattaa myös yllättää, että jos duunipaikan löytää niin siinä ei paljon jää aikaa rannalla makailuun ja ikuisella lomalla olemiseen, ei voi joka päivä istuu kaljalla ja jointti huulessa jos meinaa duuninsa kunnolla hoitaa. Monet yllättää sekin, ettei eläminen täällä ookkaan ihan ilmasta. Toki huomattavasti halvempaa ku vaikka Mordorissa, mutta et siä täällä pysty elämään millään 100 eurolla kuussa ja olemaan vuos tolkulla tekemättä mitään.

Vaaleenpunaset kakkulat kyllä kaikilta putoo aikanaan silmiltä, niin on miullekin käyny. Moni luovuttaa ja lähtee muualle, osa takasin kotiin ja siihen "oikeeseen" elämään, osa siirtyy helpommille paratiiseille. Miun kohalla joku tässä Hiekkakikkareessa jaksaa vuodesta toiseen viähättää. Ei oo kaipuuta muualle, eikä varsinkaan takasin Mordoriin. Vaikka välillä onki pinna kireellä ja mittari täynnä, täällä on miun koti ja yhtenä hulluna muien hullujen seassa jatkan porskuttamista.


Pari sesonkia sais tuutin täydeltä sekopäistä telkkaridokumenttia kun laittais vaan kameraryhmän perään seuraamaan millon mitäki hiihtäjää joka täällä seilaa. On kreisii kätleidii, on pulimirkkuu, on sukellusopee, on kovasti kiroilevaa hotellin omistajaa, äkäsii kaikenmaalasii tärkeilijöitä, hippejä joilla ei oo jalat koskettanu maan pintaa vuosiin... on kaikenlaista vipeltäjää. Pelkästään jonkun yhen majatalon pyörittämisestä riittäis viihettä ja tarinoita. Kun yhistää sen tänne jääneen jollain tavalla hullun länkkärin joka kenties hotellin omistaa, lauman bailaavia turisteja ja jatkuvaa huumoria tarjoilevan paikallisen henkilökunnan joiden kekseliäisyys asioiden hoitamisen suhteen vääntää välillä aivot solmuun, ni siinä ei meinaan oo vitsit eikä viihe vähissä.

Kun lisää soppaan viä sen, että tämä on kuitenkin aika helvetin pieni saari ja ympyrät on aika kittanat, ni kattaus on valmis. Kaikki tuntee kaikki ja juorut kulkee ja tarinat värittyy ja sitä välillä ittekin yllättyy kun kuulee täysin faktana ittestään liikkuvia huhuja. Konflikteilta ei vältytä ja viidakkorumpu laulaa. Draaman ainekset leijuu ilmassa yhtenään.

Erikoishahmoja on Hiekkakikkare täynnänsä. Ei tästä mitään laadukasta telkkaria niiku esmes Australian Master Chefiä sais, mutta sellasen camp-henkisen Viidakon tähtöset meets Paratiisihotelli meets Survivor meets Crime Investigation meets Yksi lensi yli käenpesän meets Trainspotting meets... Tyttökullat ja X-files ja Pieni Gallialainen Kylä. Tai jotain.