Loppu lähenee

Olohuoneessa kaikuu

Pakko vielä avautua vähän. On niin dramaattista ollu tänää tää meininki Puutteenkujalla. Lähti nimittäin sohva ja sänky ns. vihreämmille niityille, elikäs kaatopaikalle. Siinä se iski kunnolla tajuntaan, että vittu tässä vedellää nyt viimesiään ja loppu lähenee.

Jonkinlainen paniikkikohtaus meinas melkein paukahtaa päälle. Hulluko mie olen, saatana? Miten ei normaalit lomat jumalauta riitä? Mikä helvetin idea tämäki taas oli, että myyään joo kaikki ja jätetään kaikki ja heippa vaan kaikille, kiitti letuista, miäpä lähen tästä ainaki vuodeks jonneki helvetin kuuseen (palmuun) muurahaisten syätäväks ja meduusojen saaliiks?

Viihtyisä ja mukava peti

Muutaman tupakin se vaati, mutta kyllä sitä sitte alko verenpaine tasaantua. Voi se silti olla, että ku ens yö pitäs nukkua petauspatjasta ja vanhoista täkeistä kyhätyllä petillä tuol tyhjyyttä humisevan makuukammarin lattialla ni uni ei ehkä ihan helposti tule.

Näin tää tunnelma heittelee.

Sädekehän kiillotus

Huhhuhhuhuhuhuhuhhhhhhhhuh. Viikko, VIIKKO, lähtöön. Nyt pitää tykittää tänne kaikki mahollinen mitä tässä oon pähkiny ja pohtinu. Kello käy, lento lähtee, ja sitte siirryn lähinnä vouhottamaan millon mistäkin elämyksestä ja meiningistä. Siinä ei paljon sijaa sitte enää ole sellaselle älylliselle toiminnalle, luulen, se menee kuiteski taas semmoseen vituttavaan leuhotukseen, et tääl ollaa ja elämä on ihanaa ja jeejee ja kaljaa on ja varpaat hiekassa ja trallallaa. Taso laskee, tiedetään, mutta onneks ei korkeelta pudota.

Mutta asiaan. Ensimmäisenä aiheena: vapaaehtoistyö. Tai oikeestaan vapaahetoistyömatkustelu, voluntourismi. Semmosta hommaa olen nimittäin paljon miettiny ja asioista lukenu, ja silmät on sillä lailla lojahtanu ammolleen. Kaikissa asioissa on niin monta puolta, eikä tämmönen tyhmä itsekäs porsas oo todellakaan tajunnu hommista oikein mitään. Eikä tajua vieläkään, mutta sentäs asioita pohtii ja koittaa ajatella niitä vähä joka suunnasta.

Sädekehä säihkymään!

Olen jo kauan haaveillu vapaaehtoistöistä jossain luontoon ja eläimiin liittyvässä hommassa. Reissuilla oon vieraillu joissain animal rescue -tyyppisissä paikoissa ja viettäny Goan reissulla ainaki PUOLI PÄIVÄÄ ulkoiluttamalla paikallisessa animal rescuessa koiria. Kai tästä jo pitäs joku patsas tai vähintään kruunu saada, eikö? Eniveis, ajatuksena on ollu se, että pitäis päästä tekemään pitemmäksikin aikaa jotain "tärkeää". Siis omaa sädekehää kiillottamaan johonki ja samalla pääsis jotain tiikerinpentuja ja norsunpoikasia rapsuttamaan ku ne on niin söpöjäkii ja ai ku tulis niin hyvä miäli ku olis tehny jotain hyvääki elämässään. Rupesin sitte raivolla surffaa netissä ja tutkailemaan asioita ja hämmästyin ku melkee kaikki mitä vastaan tuli oli sellasia, että maksaa satoja euroja per viikko jos johonki tommoseen haluaa mennä norsun paskaa lapioimaan. En odottanukkaan, että ilmasta olis, mutta jotenki riipas aika kovasti noitten projektien hinnat. Tuntu jotenki oudolta. Rahastuksen maku tuppas kitalakeen. Että siinä se sitte meniki se miun into tehä hyvää, ku ois pitäny kunnolla kuvetta kaivaa. Tärkeysjärjestyksekset on näemmä ollu aika itsekkäitä. Olen huono ihminen.


Noissa vapaaehtoishommissa tuol maailmalla tuppaa olemaan vähän sellanen kuvio, että länsimaiset hyvinpärjäävät pullukat lähtee jonneki kehitysmaahan tekemään omasta mielestään hyvää. Siinä saa omaa sädekehää kiillotettua, ja voi sitte leuhottaa että joo miä olin jossain slummissa lastenkodissa vapaaehtoistöissä. Laitetaa facebookkiin kuvia mis ollaa keskellä lapsilaumoja ja sitte kaverit kattoo että on se hyvä ihminen. Varmasti siinä on kyseessä ihan oikeesti sellanen vilpitön usko siihen, että oikeesti auttaa ja tekee jotain tärkeetä, mutta pohjalla on aina myös aika itsekkäät lähtökohdat. Tehään siinä ohessa itelle hyvä mieli, kun saa sellasen tunteen, että on antanu maailmalle jotain takas kun uhraa lomasta pari viikkoa johonki orpokodin vessojen kuuraukseen. Ja okei, aina oon ajatellu että mikäs siinä, eiks toi oo aikalailla win-win-situation. Kunnes sitte törmäsin aiheesta velloneeseen keskusteluun Pallontallaajissa ja sitä kautta päädyin lukemaan tämmösen Guardianin artikkelin. Lukekaa ihmeessä, ainaki tuo Guardianin juttu, jos nää asiat yhtään kiinnostaa. Antaa pikkusen ajattelemisen aihetta, nimittäin.

No oishan se pitäny iteki tajuta, että kyllähän ahneet paskaihmiset tekee hyväntekeväisyydestäkin pahantekeväisyyttä. Mutta sitä taas naivina ääliönä ei tajunnu tätäkään asiaa, piti lukea raakoja tekstejä asiasta että silmät aukes. Pitää siis olla tarkkana mihin lähtee apuaan tyrkyttämään ja miettiä kunnolla, mistä on kohteelle oikeesti enemmän iloa: siitä, että lahjoittaa rahaa (esim. jonkun järjestön kautta) vai siitä, että vänkää ite paikan päälle koheltamaan.

(Ja kyllä, täällä Mordorissakin olis autettavaa, tiedetään. Mutta nyt ei puhuta siitä asiasta.)


Tällä reissulla meinaan kuitenki, kaikesta huolimati, tehä vapaaehtoishommia, ihan senki takia, että on jotain tekemistä sen löhöömisen lisäks, ku nyt kerta niin pitkäks aikaa oon lähössä. Ja jooojoooo, sädekehääni kiillotan, ja haluan sen olon että on tehny elämässään ees hetken jotain merkityksellistä. Eikä se ny huono oo jos sitte jossain pystyy oikeesti vähä jeesaamaanki. Mutta en aio ostaa seuramatkaa miltään voluntourist-matkatoimistolta, vaan aion olla silmät ja korvat auki, kuunnella asioista tietäviä tuttuja ja sitä kautta löytää kohteita, joita ei välttämäti markkinoida ympäri internettiä kuvilla missä tiikerinpentuja syötetään tuttipulloista. (Vaikka sellaseks tiikerinpennun keinoemoksi miä mieluiten menisinki, myönnettäköön)

Gili tukehtuu turismiin

Pongasinki viime reissulla Gilillä, että siellä toimii semmonen Gili Eco Trust -organisaatio, joka koittaa taistella Gilien ympäristöasioitten puolesta samaan aikaan kun Gilit meinataan vissiin täysin tukehuttaa turismiin. GET yrittää suojella koralliriuttoja, huolehtia jätehommista ja eläimistä, valistaa ihmisiä ja taistella byrokratian kanssa. Siinäpä ois oiva kohde alottaa tää hyymisteleväinen hyväntekeväisyys, eikö? Miulla ku on Giliin jo jonkinlainen side, koska tunnen sieltä ihmisiä ja kissoja ja kilpikonnia, ja olen aika hyvin jo valmiiks jyvällä ja välitän siitä, mitä siellä tapahtuu. Että ei olis sellanen meininki, että menen johonki viidakon keskelle kaheks viikoks kuokkimaan ja sit lähen ja heippa. Otin siis yhteyksiä GET:n toimintaa pyörittävään tyyppiin ja kysyin oisko siel mitään, missä vois olla avuks. Toivotettiin tervetulleeks ja tavataan kuhan pääsen paikalle ja jutellaa sitte vähän lisää että mitäs. Eikä tässä tarvi lyyä rahaa pöytään saadakseen kerätä rannalta roskia, vaan maksan ite asumiseni ja ruokani just niiku haluan, ja osallistun GET:n toimintaan sitte sen mukaan miten sellasta puuhaa on jossa sukelluskyvytön tolloki voi jotenki olla hyödyksi. Palaan asiaan, kuhan pääsen mestoille ja hommista jyvälle.

Ja sitte toinen asia, tähän toki liittyen, on kaikenlaiset ekolookiset näkökohdat. Niistä ei vissiin pitäs mitään kirjottaa, kert lentämällä maailman ääriin olen huono ihminen, ja Mordorissakin oon reteesti vaa autolla kaahannu paikasta toiseen. Siin ei paljo biojätteen lajittelu ja parin adoptiotiikerin omaaminen ja erilaisiin järjestöihin kuuluminen asioita paranna. Ihminen kun on luonnolle huono jo pelkästään olemalla olemassa.

En oo reissuilla koskaan paljo ajatellu noita asioita. Ittestäänselvää on ollu että kerään roskani (ja usein muittenki roskia, miusta on mukava aamutoimi siivota rantaa) ja koitan muutenki olla olematta se välinpitämättömin urpo. Mutta oon keränny simpukoita rannalta kotiinviemisiks ku en oo tajunnu ettei sais, ja oon tallannu koralliinki ku on laskuvesi eikä oo päässy takas kuivalle maalle muuten ja hyväluoja sitä tyhjien vesipullojen määrää jonka olen aina jälkeeni jättäny. Vessapaperi on aika usein menny vessanpönttöön eikä roskikseen ja lämmintä vettä on suihkusta lorotettu vaikka ilmanki pärjäis. Saatana.

Jos tämmönen koulutettu urbaani ämmä, joka istuu kaiket päivät internetin tarjooman loputtoman tietomäärän äärellä, on silti noin tietämätön idiootti, ni miusta on sitte aika turhaa se ihmisten paheksuva ininä paikallisväestön elintapoja kohtaan. Iteki oon siihen syyllistyny et oon kattonu että tuoki risumajanen kylä ni saatana roskaa joka paikassa, et ai vittu eikö ne ymmärrä. Mutta ei siitä montaa vuoskymmentä ole (tai siis on, olenhan vanha) ku muistan miten lapsuuskesien mökkireissuilta lähettäessä kuulu asiaan, että viikonloppuna kertyneet mökkiroskat upotettiin järveen. Että niin vitun valistuneita sitä sillon täälläki oltii. Nythän tuo kuulostaa niin pöyristyttävältä toiminnalta et ei hyvä luaaaaaaja, mutta sillo joskus seitkytäluvulla ei tajuttu kyllä mistään mitään. Ainakaan siinä tollojen suvussa, josta miä olen kotosin.

Ja tästä päästääki siihen asiaan (eikö tää ei lopu koskaa tää vuodatus....), että mitä mieltä pitäs olla länsimaitten sekaantumisesta muitten maitten asioihin, näissä ympäristö- ja hyväntekeväisyyshommissa (rajotetaa tää nyt siihe, ei aloteta yhtää mistää maailmanpoliittisista hässäköistä ja semmosista, pliis). Ihannemaailmassahan kaikki hoitais omat asiansa ja huolehtis oman maansa luonnosta ja muusta, mutta ku ei hommat vaan näytä toimivan niin. Että kyllä miä oon ekana ihan ilolla ja postiivisuudella suhtautunu siihen, että sekaannutaa asioihin ja yritetää sellasen valistamisen ja koulutuksen kautta kertoo ihmisille et teilkii ois tääl kivempaa jos kerätää noi roskat tosta. Näin niiku periaatteessa.

Mutta mitä helvetin mieltä pitäs sit siitä olla, että on joku länsimaisessa omistuksessa oleva saatanallinen luksus-resortti jossain paratiisisaarella ja siinä sitte kaiken luksustelun ja jonkuu sukellustoiminnan ohessa aletaa touhottaa vaikka tätä roskankeräystoimintaa? Hyvähän se on, se roskien keräys, mutta miten hyvä homma se on se resortin pykääminen sinne keskellä merta pojottavalle hiekkapalalle? Ja moottoriveneillä rikkaitten turistien kuskaaminen sinne, puhumattakaan kaikesta mitä ne turistit tarttee viihtyäkseen? Aika ylimielistähän se on omasta arjestaan välivuotta viettävien länsimaisten sukellusmaikkojen heristellä naapurin risukylälle sormee, että nyt kuulkaa kerätään roskia nii, eikä kakata enää sinne majan taakse hiekkakuoppaan. Mutta sit taas.... jos se resortti siel jo on ni kai se on sitte hyvä, että siitä ympäristöstä yritetään kans huolehtia?

Mutta toisaalta.... ja toisaalta... ja kolmaalta ja herranjestas....  ääääääääää..... Näis asiois on niin saatanan monta puolta, näkökulmasta riippuen, että pää nyrjähtää ku näitä koittaa ees ajatella. Ainoo oikee ekotekohan se olis ampua ittensä. Ei sitte sen jälkeen ainakaa enää aiheuttais mitään huonoa luonnolle.

Pointtini tässä vuodatuksessa oli eniveis se, että... eiku.... hukkasin sen jo. Mutta sen tiiän, että näitä juttuja pitää vielä miettiä, ja asioihin perehtyä paremmin, että ei ainakaan tietämättömyyttään olis ihan tyhmä. Kerron sitte jos näitten juttujen suhteen valaistun ja keksin ne ainoot oikeet mielipiteet.

Ja koska en osaa tiivistää enkä kiteyttää mitään ni tehkööt alla oleva Calvin&Hobbes-kuva sen miun puolesta. Ugh.

Pee ääs. Kommentit tähä asiaa on erikoisen tervetulleita. Ja jos on kokemuksia vapaaehtoishommista tuolla ääsiän suunnalla niin kertokaa. Kiitos.

Läksiäiskemu

Kakku Von Hertzen (kuva by MikkoK)

Viime viikolla oli aika pitkä torstain ja sunnuntain välinen yö, kun miun läksiäisiä pikkusen bailattiin. Voin kertoa, että krapulan parantelussa menee vielä useampi päivä ja viime yön liskodisko päihitti Jurassic Parkit jotakuinkin tsiljoona-nolla. Vähän liian kreisiä menoa tämmöselle vanhalle kääkälle, mutta toisaalta täs ei ihan heti pääse kaikkien noitten hullujen kanssa iltaa/yötä/aamua/päivää (jne) istumaan/huojumaan/sammumaan (jne).

Varsinaiset kemut piettiin perjantaina Loosessa, missäpä muuallakaan. Mutta tokihan alotettiin jo torstaina pienellä musavisailulla ja erinäisellä oheistoiminnalla, ja jatkettiin pirtelöjuhlilla lauantaina. Ja jotenkihan se sitte venähti reippahasti sinne sunnuntain puolelle. Kertakaikkisen hauskaa oli ja vaikka niin kovista täs koitan olla ni kyllähän noita kavereita ja tyyppejä saattaa jossain kohin vähän ikävä tulla. Onneks aika moni uhoaa tulevansa käymään, mutta uskon vasta kun lentolippuja on oikeesti ostettu.

Siispä isot ja säkenöivät tattixet kaikille jotka pyörähti paikalla jossain kohtaa tuota huuruista ja pitkää viikonloppua! (syrämmenkuvia tähän)

Nyt täsä on menossa ns. final countdown ja lähtövalmistelujen loppuhuipennus. Viimeinen työviikko ja murjussa romppeitten lopullinen lajittelu. Assholekin pitää pakata ihan kohta.

Ja nyt voi jo sanoa, että ens viikolla miä lähen. Ei oo todellista!

Pyörryttää ja heikottaa. Puuuh. Ei nyt tuu tän säkenöivämpää merkintää, miun aivosolut on viikonlopun jäliltä viel vähä poissa tolaltaan.

Tunnelmakuva lauantaiaamupäivältä (kuva by MikkoK)

Kissat muutti Viiskulmaan

Suitsu ja Humppa

Matkavalmistelujen rankin osuus on nyt hoidettu. Kissat muutti äsken uuteen kotiin. Olen paskana. Järjetön eroahdistus. Snif.

Vaikka tiedän, että mirreillä on nyt hiano sijaiskoti, missä niistä tykätään ja niitä varmaankin lellitään. Siel on leveet ikkunalaudat mistä voi seurata lähitienoon puluja ja kaakeliuuni, jonka kylessä voi talvipakkasella kuumottua. Et ei niiku tarvi olla sen takia stressissä et miten ne nyt siel pärjää ja onks niil mukavaa.

Sinne ne nyt sit jäi, uuteen kotiin Viiskulmaan. Humppa silmät ymmyrkäisnä sohvalle hämmästelemään ja Suitsu sängyn alle vuoroin maukumaan ja vuoroin sähisemään. Ja miä olen yksin tässä tyhjässä läävässä, josta lähti kissojen mukana viiminenki kodintuntu.

Snif. Itkettää.

Mari, kissain toinen uus sijaisorja, on onneks perustanu Humpalle ja Suitsulle hianon Kasitassu-blogin. Sieltä voin sit reissustaki seurata miten miun karvaperseet Viiskulmaa oikeen pyörittää.

Pää räjähtää

Kaboom!

14 yötä lähtöön ja stressi on nyt tosiasia. Pää räjähtää justiisa, saatana. Ensinnäkin kärsimätön luanne alkaa olla siellä äärirajoillaan, ei jaksais enää mitään arkihommaa ollenkaan. Toisekseen on sellanen tärisyttävä hätäännys niskassa kaiken kanssa, et ehinkö nyt hoitaa kaikki loput hommat niiku oon suunnitellu. Ja sit se alituinen pelko et Eddie Murphyn laki tässä viä heittää jotain kapulaa rattaisiin. Minuuttiaikataululla mennään sinne marraskuun ekaan asti, ei oo varaa vastoinkäymisiin.

Ja on ruvennu vituttamaan ihmisten kommentointi ja sellanen päivittely ja kauhistelu. Että onpa hurjaa, ja miten siä uskallat ja mussunmussun. Seuraava joka hössöttää jotain "rohkeudesta" niin saa lättyyn. Vittu tää mitään erityistä rohkeutta vaadi. Tää vaatii vaan tarpeeks lujaa tahtoa tehä elämässään asioita, sen sijaan että vaan haaveilis.

Oon myös totaalisen paskana siitä, että kissat muuttaa huomenna. En tiiä miten siitä selviän.

Lisäks työhuoneen oven ulkopuolella oleva loisteputkilamppu vilkkuu viimesillään. Revin sen kohta juurineen tuolta katosta irti.

Mutta tää kuulunee asiaan, tämmönen ylikierroksille paukahtaminen ja paniikki. Kaikki mutterit loksahtaa kyllä sitte paikalleen ku pääsen lentokentälle ja LÄHEN.

Pee ääs. Matkan pituudesta johtuen tästä plokista muodostuu myös ns. elämäploki, joten sallittakoon myös paskojen fiilisten raportointi. Tässä siis ensimmäinen vitutuspostaus. Näitä tulee varmasti vielä lisää.

Sillä kyllä normaalia ihmistä ajoittain vituttaa, vaikka ympärillä olis millanen paratiisi täynnä kaljaa, kissanpentuja, aurinkoa ja komeita tatuoituja könsykkäitä.

Murju tyhjenee

Jumatsuikkeli. Kahen viikon päästä olen virallisestikin VVA (= Vailla Vakituista Asuntoa). Semmosen kohan sain ruksia lomakkeeseen kun tuossa joku aika sitten kipasin maistraatissa ilmottamassa maastapoistumisesta. Kahen viikon päästä siis luovutan Puutteenkujan kaksioni avaimet eteenpäin. Tuntuu tavallaan hurjalta, mutta ei enää ahistavalta eikä pelottavalta. Sitä mukaa kun tavaraa on siirretty ovesta ulos niin kodin tuntu on ollut tiukassa laskusuhdanteessa.

Tässä on kaikki (melkein)

Männäviikonloppuna raahasin säilytettäviä aarteita sisältävät pahvilootat työpaikalle varastoon, ja aika mykistäväähän se oli todeta että siinä on kaikki. Kymmenen vaivasta pahvilaatikkoa. Vielä muutama kuukaus sitte pelkästään vinttikomerossa oli varmasti tuplaten tuo määrä paskaa, puhumattakaan kellarikomerosta, puhumattakaan kotona kaapeissa olevasta tilpehöörimayhemista. Ja nyt on jälellä enää tuo vaivainen rojumäärä, joka mahtui miltei kerralla pienen Tojotani kyytiin. Okei, lisäksi on oman työhuoneen kaapit täynnä pikkutilpehööriä, ja vielä on menossa johonkin säilöön matkalaukullinen vaatetta ja joku nyssäkä sekalaista sälää, mutta muuten hommat alkaa olla ns. paketissa. Mahtava tunne.

Tänään lähtee telkkari ja keskiviikkona muuttaa kissat. Eroahdistus niiden suhteen, siis kissojen, on sellanen, että meinaa lähteä järki. Kuitenki suurimman osan miun elämää nurkissa on pyöriny kissoja, ne kuuluu elämään, ja en oikein tiiä miten sitä osaa jälellä olevan ajan olla kun ei oo kukaan kotona komentamassa ja vaatimassa huomiota. Palaan tähän asiaan tossa muutaman päivän päästä, kun tuun esittelemään tikattuja käsivarsiani. Veikkaan nimittäin, ettei ainakaan Suitsun sullominen kuljetuslootaan suju ilman vammoja.

Tästä tulee rankka viikko.

Munakenno mukaan!

Pistän näitä koko Assholen täyteen

Heh. Kaveri laitto miulle feispukissa hauskan linkin. Maikkarin sivuilla nimittäin on mahtava niksipirkka-henkinen artikkeli otsikolla Nämä tavarat mukaan matkalle jo kotoa – säästä satoja euroja. Pakko oli tarkistaa että mitä mahtavia vinkkejä siäl nyt on. Väsymyshysteria otti juttua lukiessa totaalisen vallan. Miten vitussa siä säästät SATOJA EUROJA raahaamalla mukana vanhoja sukkahousuja, jukurttipurkkeja tai, kelatkaa, munakennoja? Lukekaa ite tuo aivopieru ja ihmetelkää.

Ainoa edes pientä järjellisyyttä sisällään pitävä vinkki oli ottaa mukaan vanha lompsa ns. feikkilompakoksi jonka voi ryöstön sattuessa antaa vorolle. Ite en oo moista kyllä koskaan hyödyntäny, miulla on yleensäki luottokortit ja suurin osa rahoista tallelokerossa ja mukana aina vaan sen verran ku sattuu tarvimaan. Täl kertaa mukaan sentäs lähtee rahavyö, jossa voi sitte pitää tärkeimmät sillo ku on koko omaisuus mukana, eli ku oon matkalla paikasta Aa paikkaan Pee.

Mutta tosta artikkelista tuli sitte inspireissön miettiä, että onko itellä jotain sellasia hyviä vinkkejä sen suhteen et mitä kannattaa ottaa mukaan. No vittu ei oo, se on niin yksilöllistä et mitä kukaki kattoo tarpeelliseks. Mutta yks hieno oivallus on vahingossa tullu. Eli antaa mennä. Saanen esitellä: Moottoripuuman Reissunixi!

Helsingin moskeija ja muita maisemia

Ota kirjanmerkiksi postikortti, jossa on kuva kotikaupungistasi.
Vuos sitte ku olin parin kuukauden reissulla Malesia-Indonesia-suunnalla, huomasin lähtiessä lentokentällä että vittu, ei ole kirjanmerkkiä. Miul on kotona aina kirjan välissä joku postikortti merkkaamassa missä mennään ja nyt sellanen jäi sinne piironkin päälle kotio. Shopautin lentokentän kioskilta ekan käteen osuneen postikortin, ja siinä sattu olemaan kuva Helsingistä. Siitäpä kortista melkosesti syntyi keskustelua matkan varrella. Yhessä sun toisessa paikassa tyypit pällisteli sitä korttia oikeen porukalla ja ihmettelivät ja huokailivat että ooh, tää on eka kerta kun nään miltä Suomessa näyttää. Ja JOKA AINOA luuli senaatintorin kirkkoa moskeijaksi.

Seuraavalle reissulle ostinki sitte useemman kortin, myös talvisia maisemia. Niistä se riemu sit vasta repeskin. Selitä siinä sitte mitä se käytännössä tarkottaa kun on talvi. Että kun merikin on jäässä, että siellä jäällä voi kävellä, että ihmiset menee silti ulos vaikka koko maa on lumen ja jään peitossa. Ja että ei, lunta ei syödä, eikä varsinkaan keltasta lunta. Hauskaa on ollu näistä jutellessa.

Sellasta. Siinä miun anti matkailuskeneen, olkaat hyvät.

Ne oikean Niksipirkan matkailuniksit löytyy muuten täältä. Melkosta matskua sielläkin. Pieni maistiainen:

Jos matkakuume yllättää, ota korvatulpat, laita ne korviin ja mene vessaan. Pese sähköhammasharjalla hampaat ja kuulet korvissasi huminaa kuin olisit juuri laskeutumassa vesitasolla Havaijin rannalle. Voit lisätä jalkojen alle myös hieman hienojyväistä hiekkaa syventääksesi tunnelmaa.

Jukurttia kauhalla

KOLME viikkoa lähtöön. Asiat on hallussa, minä olen ehkä halluissa. Alkaa vissiin vähä viirata päässä. Se nyt ei sinänsä ole mitään uutta, mut nyt rupee olee aika tanakka matkakuume, ja ihan vitun järjetön matkallelähtöstressi. Nukkuminen on nahistunu minimiin ja unet käsittää lähinnä reissuhommia, vaihdellen ahdistavista painajaisista (voro varastaa kaiken ja jään pulaan johonkin viidakkoon ilman mitään) liki pökerryttäviin hekumauniin (rannalla varpaat hiekassa kylmä bintang kehräävä Stigu kitara soi aurinko kohta laskee elämä on ihanaa eikä kiire mihinkään). Enimmäkseen silti pörrään noissa painajaishommissa, ja yleensä sillon ollaan Gilillä ja mesta on muuttunu tornitaloja ja neonvaloja ja kasinoja käsittäväks lasvegasiks ja kaikki on päin vittua. Ei mikään ihan tuulesta temmattu painajainen sinänsä, paikkahan on tukehtumassa turismiin. Toivottavasti siel kuitenki viel mun kotinurkilla on vanha kunnon rento meininki ja tutut tyypit (varsinki mun kissa) hyvissä voimissa.

Kaikki käytännön hommat on hyvällä mallilla. Liianki kanssa, huomasin esmes jo pakanneeni kaikki lusikat. Mutta jukurttia voi syyä myös kauhalla ja kahvi sekottuu haarukallakin (niitä on vielä 2 kpl) ihan hyvin. Pienenä ylläripyllärinä toki tuli vielä hienoista säätöä rojujen säilöpaikan kanssa: kaverit ei muutakaan mun kämppään, joten laatikot omasta kellarista on raahattava muualle. Mutta se nyt on pieni operaatio, paffilaatikoita on alle 10 kpl ja uusi hyvä säilöpaikka löytyi töistä yhen konesalin nurkasta.

Peura ajovaloissa

Stressaa aivan krpnä että oonko mahollisesti unohtanu jotain olennaista ja tärkeää, tai ollut ihan täysin tajuamatta jotain mitä pitäisi vielä hoitaa? To-Do-lista on suunnilleen pelkkiä rukseja täynnä, liki kaikki asiat on jo hoidettu, mutta silti tulee sellasia paniikkikohtauksia että JOTAIN on VARMASTI tekemättä. En vaan tiiä mitä se mahtais olla.

Kiitos kiitos KIITOS miä ite, että olen kaukaa viisaasti hoitanut asioita kuntoon jo ihan helvetin hyvissä ajoin. Jos tässä kohtaa olis vielä suurin osa asioista levällään niin saattais lähteä järki. Kiitos myös siitä mutaatiosta, joka on suonut minulle järjestelmällisyyden, jonka avulla tää asioiden hoitaminen on sujunu ihan helvetin hienosti.

Kolme viikkoa. Huh huh. Huh huh. HUH HUH. (peura ajovaloissa -ilme tähän... eiku tossahan se jo onki. Joo.)

Yleviä aikomuksia

Aijjaha. Tämmösellä elämää suuremmalla matkalla ja maastapaolla pitäis kuulemma olla jotain tavotteita, annettiin ymmärtää. "Kai sä siellä jotain muutaki meinaat ku vaan löhötä ja juoda kaljaa?" kysyttiin. Ja on kysytty ihan vitun useasti. Ensteks vähän närkästyin, että eihän löhöömisessä ja kaljan juomisessa ole jumalauta mitään vikaa! RÄYH! Miks pitäs olla joku miääääletön upee agenda kehiteltynä että olis ikäänku jotenki oikeutus lähteä lorvailemaan? Missä se määrätää että ei riitä selitykseks se, että matkustan, koska haluan, ja koska voin? Saatana. Tukehtukaa työ kateelliset aikaansaamattomat elämäänne vihaavat puupäät niihin näivettyneitten parisuhteitten korventamiin elämiinne, saatana, eläkää omien valintojenne kanssa älkääkä miulle tulko narisemaan. Miä lähen tropiikkiin ja, vittu, oon just niin tekemättä MITÄÄN ku sattuu huvittamaan.

Oon kattokaas välillä vähä puolustuskannalla ja herkillä tän homman kanssa. Se on tää perusluterilainen kasvatus, syyllisyyttä pitää siun kaikesta mukavasta poteman, ja raatamalla pitää siun elämäsi kuluttaa, kurjuudesta tulee sulkaa hattuun, jynöy. Omaki alitajunta koittaa syyllistää, mut auta armias jos joku muu vähääkää vihjaa (ja ei todnäk ees vihjaa, mutta oon vainoharhanen) siihen suuntaan että mitäs pelleilyä tämmönen meininki nyt on, ni päreethän siinä palaa samantien. Vaikka pitäs vaan olla sillai et piutpaut (täh?) mitä muut miettii ja pullistella vaa ihan vitun ylpeenä siitä, että okei, täs ehkä ollaa jo vahvasti elämän ehtoopuolella mut vittu, on uskallusta tehä elämälleen jotain hianoo. Sen sijaan et vaan ruikuttais ja valittais ja oottais jotain ihmettä joka tekee kaikesta timanttista parhautta ilman että ite tarvii laittaa tikkua ristiin.

Eniveis, rupesin sit kuitenki  miettimään et mitä vittua. Oon niin kovasti keskittyny hoitamaan matkalle lähtemiseen liittyviä käytännön asioita (ja niitähän on riittäny), etten oo montaa ajatusta oikeen ees kerenny uhraamaan sille et mitähän vittua meinaan tuon ehkä vuoden, ehkä kauemminkin, tuol maailmalla oikeen tehä. Aionko saaha irti muutaki ku miljoona köpöö valokuvaa ja puuduttavan määrän luokatonta blogitekstia? Meinaanko takas tullessa pullistella vaan sillä että saan (ehkä) laittaa pari uutta nuppineulaa maailmankarttaan?

Mutta sitte yhestä mukavasta reissublogista pongasin kirjoittajan listaamat "teesit" eli syyt lähteä kartoittamaan maapalloa. Vähän oli sellasta maailmankuvaa tässä avarran -tyyppistä alussa, mutta viiminen kohta oli "kasvattaa viikset". Viiksenkasvatuksen innoittamana listaan siis tälle matkalleni seuraavia yleviä ja henkistäviä ja hienoja tavotteita.

Kröhöm. Ottakaa pipo pois päästä ja piättäkää henkitystä. Nyt tulee huikeita visioita ja suunnitelmia.

Aion siis tämän reissun aikana.....

Näin käy jos menee kunnolla viidakkoon

...oppia ymmärtämään ja puhumaan indonesian kieltä ees jotenkuten
...käydä myös muualla ku Indonesiassa, jopa sellasissa maissa missä en oo ikiin käyny. Laos ja Filippiinit, täältä tullaan (joskus, ei ihan heti)!
...tehdä hieman vapaaehtoistöitä
...sukeltaa elämäni tokaa ja vikaa kertaa ja uskoa sen jälkeen, että jep, sukeltaminen tarkottaa edelleen pitkää ja kallista paniikkikohtausta. Eli pitäkää merenpohjanne, minä snorklaan ja se riittää.
... kokeilla joogaa yhen kerran ja ymmärtää sen jälkeen että jep, ei miun laji
... trekata, sillai (muka) oikeesti trekata, jossain hienossa viidakossa, ja paeta sieltä parkuen heti ensimmäisen iilimadon imeytyessä kinttuun
...käyä kattomassa miun kummitiikereitä Thaimaassa ja Kambodzassa
...kiivetä johonkin
...rupsahtaa (väistämätöntä, kun yhdistää tämän iän, trooppisen kuumuuden ja aasialaisen sapuskan)
... tutustua johonki ihmiseen (ja ei, en tarkota tutustumisella panemista, mutta ettehän tyä miun seksihullut lukijat sitä usko)
...nähdä meressä villin valashain ja/tai villin dugongin (ensimmäinen ilmeisesti helppo kuhan on tiettyyn aikaan tietyssä paikassa, jälkimmäinen täysin tuurista kiinni)
...ottaa lisää tatuointeja
...valaistua ja henkistyä ja kaikkee sellasta ylevää paskaa mitä tämmösil irtiotoilla kuuluu ehottomasti tehä
...kirjoittaa, jotain, ja paljon
...juoda kaljaa sekä - voiluoja voiluoja - olla myös juomatta kaljaa
...tarkentaa elämän tarkotusta (siis itelleni, miä paskat piittaan teiän muiden tarkotuksista)

Katotaa sitte ku tuun takas että montako noista toteutu.

Koirapuku

Jumalauta. 4 viikon päästä tähä aikaa oon jo karistanu Mordorin loskat tennareista ja jöpötän lentsikassa suhaamassa kohti jännää. Vittu. N-E-L-J-Ä vaivasta viikkoa. Matkakuumetta joku tsiljardi astetta, ellei enemmänki.

Nyt on alkanu myös viiminen rypistys asioitten hoitamisessa. Viime viikon huilasin reissupuuhista mutta nyt veän täysillä taas. Kotona on menossa Murjun Tyhjennyksen terminaalivaihe, eli nurkissa hyörivää tavaraa pahvilaatikoihin ja pahvilaatikoita kellariin. Hyvältä näyttää silläkin rintamalla. Hommat on sillä mallilla, että oon paperisotiaki hoitanu jo. Maistraattiin oon käyny tekemässä lapun missä kerron, että oon ens kuun vaihteesta alkaen koditon kulkuri, jossain päin maailmaa. Ja tänää kävin Indonesian suurlähetystössä viemässä sinne passin ja nivaskan papereita. Ylihuomenna saan mennä hakemaan hianolla 60 vrk:n viisumilla koristellun passini takas. Ai jumpe!

Lähetystökäynnissä parasta oli ku sai sanoo pari sanaa indonesiaks. Olin niin innoissani etten pystyny sen kummepaa ku et huomenta ja sit lopuks kiitos, mutta ku miulle vastattiin kans indonesiaks ja tajusin ni meinasin tikahtua. Eihän toi nyt kummosta kielitaitoo vaatinu, mut hei, yhtä kaikki, noin 100% enemmän osasin ku tossa reilu vuos sitte.

Oon siis jotakuinkii kesästä 2010 päntänny itekseni bahasa indoneessiaa, eli indonesian kieltä, välil ahkerasti ja välil vähä vähempi ahkerasti. Miul on käytössä netistä saatava ilmanen kurssi, ja sit oon ihan kirjakaupoista tilannu pari sellasta "oikeeta" kurssia, joista toinen on ihan okei ja toinen paska. Koitan kuunnella indonesian kiälisiä radioasemia netistä ja sanastoa hakkaan päähän Quizlet-sivuston flashcardseilla. Ja jotain oon jopa oppinu, vaikka oonki vanha kääkkä ja kielipääni on puupää. Kyllä sen viime syksyn ja kevään reissuilla huomas että tajuaa sanan siält ja toisen täält, ja osas iteki hoitaa pieniä asioita indoneessiaks (vaikka yks laivalippuluukun setä Banda Acehissa ehkä vieläki hihittää miun epätoivoselle mongertamiselle...).

Sitäpaitti, saanpahan kielen oppimiseen vedoten jonkinlaista perustelua Indonesiassa ramppaamiselle. Et on niiku vähä syvempääki intressiä ku pelkkä Bintang-olut, lepposa fiilis ja hurja luonto. Opintomatkailua, muka! Voin sit esmes lentokentillä levitellä kurssikirjaani ja rapistella touhukkaana papereita, et kaikki ne jotka menee vaik Balille pelkästää dokaa ja surffaa ni saattaa huomata et katos, tuo punkero tuol onki (omasta mielestään) vähä hienompi matkustelija.

Pänttäämistä ja asioissa etenemistä on kyl häirinny vähän sellanen epäolennaisuuksiin keskittyminen. Että selvittelen kaikenlaisia hölmöyksiä, joilla ei oo mitään käyttöä siinä kohtaa kun on ihan kusessa jossain bussiasemalla eikä kukaan tajua mihin miä haluan mennä. Mutta välil on piettävä hauskaakin. Nahgamaggara on siis (miun mielestä) indoneessiaks kulit sosis. Ja eihän sitä tiiä, jos oikee onnistaa, ni saatahan tollakin olla jossain tilanteessa käyttöä. Olen valmistautunut KAIKKEEN!

Koirapuku

Mut asiaan: Indonesiahan on itseasiassa helvetin helppo kieli. Ei sen oppiminen mitään neroutta vaadi, mutta hyvä muisti olis hyödyks. Kielioppi ei kummosta ole, sanoja ei taivutella eikä muutenkaa oo ylimääräsii kotkotuksii. Sitä kirjotetaan oikeil kirjaimil eikä millään ihmeellisil koukeroil tai risuaidoil, ja sanat lausutaan suurinpiirtein niinku ne kirjotetaan. Rajusta härmäläisestä ärrän surauttamisesta on myös suurta etua, ei mee aikaa sen opettelemiseen (tuntuu olevan vaikea asia englantia äidinkielenään puhuville, sen verran sitä asiaa nois kielikurssien ääninauhoissa tankataan).

Tarkkana pitää kuitenki sen lausumisen kans olla. On paljo sanoja jotka on hyvin lähellä toisiaan: esmes anjing tarkoittaa koiraa, mutta angin tuulta. Siin saa olla kieli keskellä suuta jos meinaa selvittää että meil Mordorissa kaikilla on tuulipuku ku ne menee ulkoilemaan. Ettei se kuulosta siltä että tääl hiippaillaan puistikoissa koirapuvut päällä.



Asiasta sadanteen: aina oon ajatellu että tulen kuolemaan vitutukseen, mutta nyt tuntuu siltä että paskan hapen sijaan saatanki tukehtua tähän ylettömään onnellisuuteen. Eilenkii ku töistä ajelin kotiin, harmaata ankeutta loputtomiin joka suunnassa, ruuhkassa jumitusta, sataa kaatamalla... meinas tulla onnen kyynel. Että enää muutama viikko tätä ja sen jälkeen ihan jotain muuta. Epätodellista.

Elämä on hianoo! (kaikenlaisii syrämmenkuvia ja ilosii hymiöitä tähän)

Mordorin viimeinen vessapaperi

Viis viikkoa lähtöön. VIIS VIIKKOA. 35 yötä. Olen enää 5 viikonloppua Mordorissa. Et siis niiku nyt on tää viikko, sit on ens viikko, ja sitä seuraava viikko, sit onki jo tokavika viikko, ja sit vika viikko, ja sit sen jälkeisen viikon alussa lähen. Meinaa iskeä paniikki, vaikka asiat onki jo ihan hyvällä mallilla. Mut silti. PÄNIK!

Herkistävä vessapaperi

Ihmeellisiä asioita miettii tämmösessä tilanteessa. Kaupassa käydessä melkeen oikee herkistyy ja liikuttuu ku siinä joku vessapaperipaketti kainalossa kassajonossa pojottaa, et voooooooi että, tää saattaa olla viiminen vessapaperipaketti minkä Mordorissa vähään aikaan ostan. Jännä tunne.

Lähteminen jotenkin uppoaa kyllä tajuntaan, mutta kestää varmaan hetken ennenkun ymmärrän että paluupäivää ei ole. Normaalistihan stressaan jo ennen matkalle lähtemistä sitä, että aika menee ihan vitun nopeesti ja osaanko nyt varmasti sit arvostaa jokaista matkallaolohetkeä tarpeeks, koska ennenku huomaankaan niin istun paluulentokoneessa ja kaikki on ohi. Missähän kohtaa matkaa sen ymmärtää, ettei ole kiire mihinkään? Että ei tarvi rystyset valkosena arvostaa koko ajan, saa vaan olla?

Mutta on täs kaiken pohdiskelun ja avautumisen lomassa ihan käytännön asioitaki hoideltu. Kävi sellanenki hieno juttu, että miun kaverit muuttaa tähä miun murjuun, ja sovittiin että saan pitää nykysen kellarikomeroni tavarajemmana. Ei tarvittekaan raahata paffilootia Kallioon kaverin kellariin, vaan voin kiikuttaa ne kätsysti hissillä alas vaan. Ja muutenki menee se viimisen viikonlopun säätäminen helposti ku ystäväin kanssa asiat on sumplittavissa paremmin ku jonkuu vieraan ihmisen kans. Mahtavaa!

Pangandaranista löysin Vähikselle ja miulle ihkun majatalon. Sieltä ei vaan voi varata huoneita etukäteen, mutta toivottivat kuitenki tervetulleeks ku sinne meilailin (heittelin siin meilis sujuvasti indonesian kielisiä tervehdyksiä, kirj.huom.), et tulkaa tänne vaan, katotaa sit mikä tilanne on. Ja et jos heil ei satu sillo just olee tilaa ni hoitavat sitte majapaikan jostai läheltä. Ja neuvoivat ihan pyytämäti et miten Bandungista sinne päästään ja muutenki loistopalvelu jo näin etukäteen. Vähikselle laitoin viestiä et kuule nyt löyty sikakiva majapaikka mut et joustaako siun matkabudjetti ku huoneitten hinta on vähä erikoinen. Vähis oli hiukan et aijjaaaaaa, no mitäs niiku häh. Ku aivan 6,5 euroa per yö maksaa yhen hengen huoneet. Kreisi hinta kertakaikkiaan.

Viimeisten viikkojen ohjelma:

• vanheneminen (TAAS! Mutta harvinaista kyllä, tänä vuonna se ei olekaan kriisin paikka, ei vois vähempää häiritä, olen ns. sinut elämäni ehtoopuolen kanssa)
• Von Hertzen Brothersien keikka Tallinnassa
• passikuvassa käynti
• paperisodat maistraatin, Kelan, postin ja Indojen suurlähetystön kanssa
• kampaajalla käynti (viiminen luksustelu vähään aikaan)
• läksiäiskemut
• erinäisten romujen roudaamista tyypeille jotka niitä on ostanu (telkkari ym)
• kissojen muutto sijaiskotiin (AAARGH AAARGH AAARGGGHHHHHHHHH)
• säilytettävien kamojen hinaus kellariin
• työpisteen paketointi ja TÖIDEN LOPETUS!
• huonekalujen saattelu ovesta ulos, murjun viimeinen siivous ja avainten luovutus kavereille
• Assholen pakkaus
• survival-matkalaukun pakkaus (matkalaukullinen vaatetta, oikeeta kenkää, ym perussälää jonka joku saa tuoda lentokentälle vastaan jos satun palaamaan kylmällä säällä) ja sen säilöön toimitus johonkin
• siirtyminen Kallioon viimeisiksi päiviksi
• auton luovutus työkaverille
• viimeiset karpalolonkerot kavereitten kanssa
• lentokentälle siirtyminen

VIIS VIIKKOA! Ou. Mai. Gaad.

Punkeron pelkotilat

Pelottaa!!!!!

Paskannanpa taas tyhjentävän ja analyyttisen vastauksen yhteen kysymykseen. Ja kysymys on se, että eikö yhtään pelota? Eiks vähä hirvitä kuitenkii lähtee tolviisii? No vittu totta helvetissä pelottaa, monikin asia. Mutta ei tietenkää pelota niin paljo että pätkääkään tulis olo et hei emmiä lähekkää. Kyllä päällimmäisin fiilis on silti et tää on siisteintä IKINÄ.

Mutta asiaan, eli saanen esitellä: varhaiskeski-ikäisen punkeron pelkotilat. Olkaat hyvät. Alotan siitä mikä hirvittää eniten, eli....


Pelkotila 1: että näkee/kokee pahoja asioita

Kun on tämmönen länsimaisessa pumpulissa kasvanu punkero, joka ei oo koskaan kokenu mitään oikeesti pahaa ja kauheeta, niin saattaa tuolla tyystin toisenlaisis kulttuureis välillä tulla vastaan asioita, joita ei haluais kohdata. Kurjat ihmiset ei niinkää huoleta, oon sitä mieltä, et ihmisille on kuitenki annettu kyky huolehtia itestään, ees jollain tavalla. Enkä nyt muutenkaa ihmisistä niin kauheesti piittaa, sen verran hyvin ollaa sössitty nää hommat että hävettää olla homo sapiens. Sen sijaan se, mitä ihmiset aiheuttaa välinpitämättömyyksissään muille luontokappaleille ja luonnolle, sellasiin asioihin törmääminen on ihan kamalaa. Ihan joku vallaton roskaaminenki hiertää hermoo, mutta kun näkee kauheita eläimiin kohdistuvia juttuja niin sellaset meinaa pistää miut ihan täysin tolaltani. Niillä kohin tekis mieli tappaa ensin kaikki muut, ja sit lopuks ittesä, koska ei vaan kestä elää tämmöses maailmas.

Eikä välttämättä hommat ihan aina ees vaadi ihmisen välitöntä sekaantumista asiaan. Joskus vaan vastaan tulee surkeita juttuja, joille ei voi yhtään mitään. Se avuttomuus ja voimattomuus ja turhautuminen, kun ei voi auttaa hädässä olevaa ja kärsivää elukkaa on ihan kauhia. Miä en oo vieläkää toipunu viime reissun kissanpentu-insidentistä, on mahottoman vaikee ees kattoa tuon matkan lomakuvia ku tiiän et kohta sieltä tulee kuvia siitä kissanpennusta, joka miun mökin alle kuoli, vaikka miä kaikkeni yritin. Nytkii tulee tippa silmää ku asiaa muistelee. Voi vittu.

Todellisuus ei oo niiku disney-mettässä

Toisaalta kaikki tommonen on kuitenki todellisuutta, ja sellanen pitäs kyetä kohtaamaan. Ja kykenenhän miä, mutta vittu ku en halua. En HALUA nähä kärsiviä elukoita. Enkä halua nähä ihmisten julmuutta eläimiä kohtaan, varsinkaan jollei miulla oo siinä kohas ladattua asetta käes ja license to killiä taskussa.

Mutta todellisuudelta ei voi, eikä kaiketi piäkkään, sulkea silmiään. Silti pelottaa ihan vitusti ne hetket, kun pahuus läsähtää silmille. Sillä väistämätöntähän se on, ei tässä mihinkään Disney-elokuvaan olla lomalle menossa.


Pelkotila 2: sairastuminen

Oon tieteskii huolissani siitä, että tuun matkalla pahasti kipeeks. Oli se sitten joku trooppinen tauti tai sitte jotain peruspaskaa, niin kipeenä jos koskaan tulee ikävä kotiin. Matkavakuutus onneks kattaa hoitokulut ilman ylärajaa, eli vaikutus matkabudjettiin ei stressaa, mutta oishan se nyt ihan vitun ankeeta jäähä jonku pöpön tai onnettomuuden takia jumiin johonki lasarettiin.


Pelkotila 3: paluu, sitten joskus

Sairastumiset, ryäväämiset, reissuvitutukset ym on pientä verrattuna siihen, miten saatanasti pelottaa se paluu Mordoriin, sitten joskus.

Pelottaa, kun ei oo kotia kun palaan. Mihi miä meen lentokentältä sit ku Mordoriin joskus rojahdan?

Miten miä kykenen enää ikinä "oikeisiin" töihin tän jälkeen? Vaikka täs saattaa hyvinki käyä niin, että siisti toimistoduuni maistuu tän reissun jälkeen ihan mahtavalta ja oon aivan liekeissä omasta työpöydästä ja arkisista rutiineista. Mutta ei voi tietää. Pelkään, että pitää hakeutua työkyvyttömyyseläkkeelle ku tuun takasin.

Pelottaa, ettei miul oo enää ketää kavereita ku tuun takas. Kaikkien elämä on jatkunu, huolimatta siitä, että miä en oo ollu maisemissa. Miten se on mahollista? En tajua! ETTE VITTU ELÄ TÄÄLLÄ SIL AIKAA KU MIÄ OON POISSA, PERKELE! Jostain syystä on aina matkaan lähtiessä tunne, että painan elämälle täällä pausea, ja lähen vaan vähän epätodellisuuten käymään, ja kun palaan takas niin jatketaan siitä mihin jäätiin. En tajua mikä siinä on, mutta jotenkin tajuntaan ei meinaa upota että elämä Mordorissa jatkuu vaikken miä ookkaan mukana. Ihmiset bailaa ja pariutuu ja eroaa ja elää ja vanhenee ja kokee asioita, ja piiri pieni pyörii. Jo lyhkäsessäkin ajassa henkinen välimatka ihmisiin kasvaa joskus valtavaksi ja on niiku joku ois kuopassu kauheen kuilun miun ja joittenki ihmisten väliin. Takastulon jälkeen sitä ei kaikkien kans niin vaan jatketakaan siitä mihin jäätiin. Sitä on ensinnäkin ite muuttunu ihan vitusti tuol maailmalla, mut ei ne ihmiset tääl Mordorissakaan ennallaan pysy. Nyt ku lähen ainaki vuodeks, tulee oikeestaan nähtyä kunnolla se, kenen kans ollaan oikeesti ystäviä ja kenen kanssa se koneksön säilyy vaikkei välttämättä vuoteen nähä. Ketkä jaksaa pitää yhteyksiä, lähetellä emailii ja skypetellä ja kertoilla mitä Mordoris tapahtuu.

Mut kuinka paljo miä jaksan itekää olla kiinnostunu Mordorin asioista? On aina ollu vähä vaikee tuol reissussa olla pätkääkää kiinnostunu siit et olipa hyvä keikka tuol ja se pani sitä ja ne eros ja noi alko seukkaa ja se on paksuna ja oltiin niin kännissä ja vau ku hyvät pileet ja hei se-ja-se on siis niin seonnu ja ne-ja-ne on riidois jne jne jne. Jos on ite ollu just kattomassa orankeja ja nähny mulkkunenäsen apinan metrin päästä tai päässy peuhaan leikkisän ja riehakkaan karhunpennun kanssa ni jotenki sitä tulee tahtomattaanki vähä ylimieliseks ja sillai nirppanokkana tuhahtelee siel tropiikis ylevänä et ai että ku työ siel Mordoris ootte niin pinnallisii ja miä tääl luontoelämysteni kans oon niin syvällinen, muka. Ihan vitun rasittavaa ja ärsyttävää, ai nou. Mut emmiä tahallaa, sitä vaan ihmisen kiinnostus kaiketi muotoutuu ympäristön mukaan ainakii vähäsen. Ja joskus se henkinen välimatka on muutenkii ihan saatanan pitkä, pitempi ku se fyysinen välimatka, vaikka sekii ois kymmenentuhatta kilometrii.

Mordoriin paluu, sitten joskus, pelottaa siis enempi ku mitkään hämähäkit ja luonnonmullistukset ja taskuvarkaat ja ripulit ja muut.

Ehkei miun siis piä palata tänne enää ikiin?

Pelkotila 4: sekoaminen

(Lisää kanasarjiksia täällä)

Tavallaan pelkotilaan numero 3 liittyen pelottaa myös että mitä miulle tuol matkalla tapahtuu. Siis noin niiku psyykkisesti. Että sekoonko ihan ja höyrähän ja tuun takas sellasena valaistuneena leuhkana puita halailevana hippinä (joissa ei sinänsä mitään pahaa ole, kirj.huom.), joka vähä maailmaa nähneenä luulee olevansa jotenki paremmin jyvällä asioista. Oonko sit sellanen rasittava besserwisseri (joka toki olen jo nyt) jonka naamalla on koko ajan sellanen ylimielinen, kanssaihmisiä säälivä hymyntapanen, jota yrittää epätoivosesti verhota sellaseen maailmalla valaistuneen ymmärtäväisyyteen. Että täs on kuulkaa vähä elämää nähty, maailmaa kiärretty ja siellä  valaistuttu ja työ pinnalliset materialistit tääl ette siis niiiiiiiiiin tajua mistään mitään, mutta koska miä oon niin henkistyny niin ymmärrän teitä vääräuskoisia kyllä.

Pelottaa siis et millanen ihminen tuolta sit joskus tulee takasin. Okei, olen jo nyt vaikee ja ärsyttävä kusipää, eli sinänsä ei varmaan oo paha jos matkalla vähän valaistun, mutta antakaa sit avokämmenellä ja kunnolla jos takas tullessa oon viel kauheempi rasittavuus.

Satavarmaa on, että korvienvälissä tulee tapahtumaan kaikenlaista. Toivottakoon, että siellä tapahtuu kuiteski vaan hyviä asioita. Kiitos.


Pelkotila 5:  rosmot ja muut pahikset

Yksin kun enimmäkseen reissaa, ja ku on vähä tämmönen torvi, niin hirvittää että joku rosmo tulee ja vie kaiken. Tai sattuu jotain muuta pahojen ihmisten aiheuttamaa ikävää. Paljolta paskalta toki välttyy kun mukana on terve järki, mutta ainahan voi käyä ihan vaan paska tuuri.

Ja sit on se et "no eikö pelota ku yksin reissaat ja naisena ja sillai". No vittu ei pelota. Ei oo kyl kokemusta et miten yksin naisena matkustaminen eroaa yksin miehenä matkustamisesta, mut en oo koskaa kokenu mitää uhkaavia tilanteita missää nimenomaan siks että oon nainen. Okei, varmaan jos oisin simpsakka plondi joka vetelis tuol narutopissa ja hotpäntseissä ja heiluttelis tissejään ja heittelis tukkaansa ja ois sellanen "siis ou mai gaad ku mä siis vaan oon niin hirvee flirtti"-pimu ni ehkä saattas päätyä tilanteisiin missä iholle tullaan vähä liianki kanssa. Mutta ku on tämmönen rupsahtanu sammakon näkönen tatuoitu pullukka, niin se kiinnostus mitä yleensä herättää on kyl ollu lähestulkoon aina ihan puhasta uteliaisuutta. Rasittavaa sekin useimmiten on, aina ei jaksais sitä tenttaamista et mist siä oot ja onks poikaystävää ja mis noi tatuoinnit on otettu, mutta oon yleensä jaksanu suhtautua noihin tilanteisiin huumorilla ja ottaa ne sillai et tässä on oiva tilaisuus kartuttaa kielitaitoa. Ja jos sit joku hampaaton ukkeli alkaa käymää liian tuttavalliseks ni mullahan on niitä tilanteita varten sellain maailman komein ja ihanin ja vahvoin ja rajuin ja isomunasin mielikuvituspoikaystävä, jonka tapaan tos ihan koht tuol yhes paikas.

(Pee ääs. Yksin matkustamisesta naputin jo tos viime kevään plokiin ja siel osittain samaa asiaa ku tos yllä. Lue se tilitys klikkaamalla tästä.)


Pelkotila 6: reissu-uupumus

Tätä meininkiä saattaa tulla ikävä

En oo koskaan näin pitkään ollu reissussa, ja voi vittu miä sanon jos täs käykii silviisii et jo muutamas kuukaudes tulee olo et ei huvitakkaa enää, tahon takas toimivaan skändinääviään ja tahon oman sohvan ja rutiinit ja kuukausipalkan ja työkaverit ja pirkka-pestokastiketta ja karpalolonkeroa. Helpolla en sellasta oloa tule myöntämään ees ittelleni, se on varma. Että ku tämmöstä haavetta pääsee toteuttamaan ni ohan se nyt vittu jos heti alkumetreil huomaakii et ääää emmiä tätä haluukkaa enää.

Reissaajasivuilta oon paljo lukenu että saattaa jossain kohtaa tulla sellanen totaalinen kyrpiintyminen, mutta et sen yli pitää sit vaa päästä. Oon siis henkisesti jo valmistautunu siihen, et viimeistää ens kesänä ku kaverit lähettelee viestejä festareilta, ja miä paahdun jossain kämäsel saarel, ni saattaa tulla pikkusen olo et vittu täs oo mitää järkee, näit saaria on jo nähty ja perkele en jaksa Assholee raahata enää senttiäkään mihinkään ja saatana, tahon Hakunilan urheilupuistoon juomaan ylihintasta kaljanlirua muovituopista ja kattomaan miljoonatta Viikatetteen keikkaa ja jauhamaan paskaa suomeksi. Mutta oon jo tehny suunnitelman mitä teen sit kun iskee reissuvitutus: painun johonkin siivoon mestaan, majotun mukavasti, ehkä jopa lievästi luksustellen ja keräilen itteeni ihan rauhassa ja ootan että mielenhäiriö menee ohi.

Ei pelota!

Äh, tämmöstä negatiivissävystä paskaa nyt tuli näin pitkä lätinä. Et eiköhän täs nyt ollu enempi ku tarpeeks pelkotiloja? En nyt ainakaa heti keksi mitää enempiä aiheita olla puntit tutisten. Eikä nuo yllä mainitut pelotukset millään tavalla ollenkaa tuo fiilistä et emmiä lähekkää mihinkää. Emmiä tommosia oo märehtiny ollenkaa, paitti nyt ku tän vuodatuksen naputin. Jos antaa pelolle vallan ni sitte voi linnottautua kotiinsa ja pysyä siellä. (Muistakee kuiteski et kotiinsa on moni kuollu, siellä se nimittäin vasta vaarallista on...)

Ja on paljo asioita jotka ei pelota sitte pätkääkään. Ei pelota luonnonmullistukset, nille miä en mitää voi, ja jos sellanen on tullakseen ni paska tsägä. Ei pelota ötökätkää enää (kovin paljoo) (paitsi hämähäkit) (ja luteet) (ja itse asias kaikki mitkä puree ja on joko myrkyllisiä tai sit muuten vaan...ööö... on). Kärmeitä en pelkää (kuhan pysyvät kaukana) (okei merikäärmeitä pelkään) (ja myrkyllisiä kärmeitä) (ja isoja käärmeitä) (ja ovelia käärmeitä). Tota... jätänpä tän lätinän nyt kyl tähän. Olen nynny ja säikky, mutta ei se matkustamista haittaa.

Ovelat, myrkylliset kärmexet (pöllitty täältä)

Joku viisas on sanonu että jos asialle voi jotain tehä ni eihän siitä sit kannata olla huolissaan, ja jos sille asialle ei voi mitään tehä, ni eihän sille sit mitään voi, ihan turha stressata. Kukahan mikähän se nyt oli ja mitenkäs toi oikeesti meni.... hmmm... Joo. Kiitos google, se oli Dalai Laman viisaus:

"If you have fear of some pain or suffering, you should examine whether there is anything you can do about it. If you can, there is no need to worry about it; if you cannot do anything, then there is also no need to worry."

Siispä turha märehtiä etukäteen. Hyvillä mielin, huoletonna, iloisna matkaan vaan! (Enää 5 viikkoa ja 2 yötä lähtöön!)

Ripulilutka has left the building

AAAAHHHHHHHHHHHHHHHHH! Ette usko miten vapautunu ja hulvaton ja kertakaikkisen ihana tunnelma kun on päässy (lähes) kaikesta turhasta rojusta eroon! Jumaaaaalaare, miä vaan sanon! Ikinä en enää kapitalistiseen kulutushysteriaan kapsaha, se on varma. Oikeesti, ihminen (tai ainakaa miä) ei tarvi  kuuen hengen astiastoa ku asuu yksin eikä varsinaisesti mitään illalliskutsuja pitele, eikä se tarvi sataa paria kenkiä eikä 350 mustaa t-paitaa mis on pändilogo tai pääkallo tai joku hassu muka-vitsikäs teksti (jep, myös "RIPULILUTKA"-paita lähti kiertoon...sori vaan, Kotiteollisuus, mutta eihän se naurattanu enää edes minua... sitäpaitsi paidan laatu oli yhtä paska ku pändinki). Tai, vittu, tarvitteeko jotain helvetin seurapelejä, ku ei oo alkuunkaan seuraihminen? Eikä tarvi ostaa omaks joka vitun elokuvaa jota joku on joskus jossain kehassu eikä, hyvänen aika, kirjoja tarvi ostaa uutena (muutaman erikoiskirjailijan tuotoksia lukuunottamatta). Jos... eikun siis kun.... joskus palaan reissusta ja asetun uuteen kotiin ja alan väsätä pesää (heh) elämäni ehtoovuosia varten, niin vannon, etten saatana kasaa ympärilleni mitään helvetillistä tilpehöörilinnaketta. Minimalistinen asketismi is the way to go kohti hautaa, ja käytettynä ostettu olkoon hankintamenetelmä kaikelle muulle paitsi vessapaperille.

Tämä rojuläjä poistui nurkista. AAH!

Nokkelimmat saattovatki jo arvata että em. vuodatus tuli ikäänku alustuksena sellaselle tilannetiedotukselle, että päiväni kirpputorimuumiona (osa 2) oli menestys ja kaikki mikä jäi myymäti on lahjoitettu Hesyn kirpparille. Roju on poistunut Puutteenkujalta! Täällä on tyhjiä kaappeja ja enää kaksi lautasta! Koko tuo viereisessä kuvassa näkyvä paskavuori on siis muutettu kolikoiksi tahi toimitettu muuten kiertoon. Ihan mahtavaa!

Tämmönen ylimääräsestä rojusta eroonhankkiutuminen on miulla ollu ns. pilkkeenä silmäkulmassa varmaan sata vuotta, mutta aina se on jotenki jäänny. "No tänä kesänä miä meen toho Hiatsun kirpulle"-virttä on veisattu joka kevät jostain viime vuosituhannen alkuhämäristä saakka. Mutta ku oon vähä sellanen laiska paska ni en saa mitää aikaseks ennenku on pakko tahi tarpeeks hyvä tavote, jonka eteen ponnistella. Nyt on nimittäin tavotteet kohillaan, jumaliste, jos ette oo sitä jo huomannu.

Kirpparilla on sinänsä ollu varsin mielenkiintosta käydä sontaa myymässä. Hämmentävät asiat tekee kauppansa, ja käsiin jää sit just sellanen roina, mistä kuvitteli et ne ekana revitää käsistä. Mut ehei. Puutteenkujan Paskakasan suosikkituotteita olivat mm. virttyneet vanhat t-paidat (ne pääkallo-bändi-ripulilutka-lumput) sekä kaikenlaiset kännyköiden oheissälät (vanhoista nokian latureista miltei tapeltiin).

Kirpparilla käyvät asiakkaat on sit kans yks oma lukunsa. Kaikenlaist hiihtäjää tuli nähtyä. Viime sunnuntaina kun sattu aurinkoinen hieno keli olemaan ni kyllähän sen huomas, että nyt on jonkun laitoksen potilailla vissiin ulkoilupäivä. Kaikenlaist höpöttäjää siin kävi rojuja ronkkimassa ja kyselemässä ihan kummallisia. Ykskii huus sylki lentäen ja pää sinisenä siin jotenkii vaikees asennos pojottaen et ONKO OLAVI VIRTAA??? ONKO OLAVI VIRTAA??? Herrantähre, ei ooo, anteeks kamalast!

Ja sitte ku on tämmönen vähä epäsosiaalinen ihmisvihaaja ni tuos tulikii ihmiskiintiö vähäks aikaa täytee. Kertakaikkiaan.

Mitäs muuta täs on saatu aikaseks sitten edellisen tilityksen? Ööö... asunto on irtisanottu, hyvänenaikasentään, herranjestas, oikeesti, koht miul ei oo kotia! Kännykkäliittymän tyyppi vaihettu kaikenmaailman puhe-multimedia-textari-netti-paketteja sisältävästä spektaakkelista sellaseks mis ei oo mitään ja maksaa vaan 1,99 euroa kuussa + ne kulut mitä sitä käyttää. Viimisille Mordorin öille on löytyny majapaikka (KIIIIIIIIITOS ystävät, sekä ystävienystävät jotka kotejaan luovuttavat miltei tuntemattomien harakoitten käyttöön... ja kiitos myös facebook, ei tarvi ku pikkusen jotai asiaa siel kysellä ni kaikki hoituu!). Mitäs viel.... emmiä muista, kaikkee pientä sekalaista pikkuasiaa oon selvitelly.

Vielä pitää hoitaa paperisotahommat (maistraatti, kela, posti, Indonesian suurlähetystö), raahata paffilaatikoita kaverin kellariin, nähä kaikkia tyyppejä, käyä viel kerran kattomassa Von Hertzen Brotherseja, muuttaa kissat sijaiskotiin (voiluojavoiluojavoiluojavoiluoja), tehä loput duunit, kreisibailata läksiäiset, kattoa ku muuttomiähet kantaa kalusteet ulos, kuurata kämppä, palauttaa asioita ja avaimia ja luovuttaa auto.

Ja kaiken tän jälkeen ei sitte tarvi tehä enää muuta kun painua lentokentälle ja lähteä.

Epätodellinen olo. Ulkopuolinen olo. Onko tää oikeesti miun elämää? Tämmönen hienous ja parhaus? Jumalauta.

Kuus viikkoa lähtöön. JUMALAUTA.

Pena muutti pois. Snif.

Huh huh. Vajaat 7 viikkoa lähtöön. Pidin pienen rellestystauon matkaan liittyvistä hommista, mutta nyt taas täydellä tohinalla eteenpäin ja asioita nippuun.

Tilattu lokakuun lopulle Nouto-Sortti hakemaan romu sohva ja aikansa palvellut sänky pois. Sohva on täysin raato: yhteensä neljä eri kissaa on sen parissa ahkeroinu viimeiset ööö... 8 tai 10 tai jotn vuotta, joten superloonit ja muut pehmukkeet tursuaa käsinojista. Sängyn joustinpatjan joustavuus on löhötty lähinnä tasoon "upottaa ja hajottaa selän" joten näistä rojuista ei ole enää mihinkään kierrättymään. Meinas tulla ressi että milläs vitulla ne saa johonki kaatikselle, mutta kappas, on olemassa toi nerokas Nouto-Sortti-kyyditys, joka hakee himasta tuommoset hirvitykset ja toimittaa ne ns. vihreemmille niityille. Arvostan! Lisäksi on buukattu muuttofirma viemään säästettävät huonekalut sijaiskotiin Espooseen.

Pena

Ja Pena muutti pois!!!!  Se lähti toimistorehuksi, miun työkaverin hellään hoivaan. Aikamoista, ei oo enää viherkasvia olkkarin nurkassa. Vähän jotenkin rajua. Mutta onneks nähää Penan kans vielä joka päivä, koska Pena asuu samassa toimistossa miun kans. Ja kyllä se siellä tuntuu pärjäävän, on ehkä enempi valoa kun Puutteenkujalla, ja ainaki enemmän elämää ympärillä. Jotenki pirtsakamman tuntusena se siinä toimiston ovella pojottaa. Go, Pena!

Telkkari on myyty ja häipyy huushollista lokakuun puolivälissä. Pesukone lahjotetaan äitille. Yks rypistys kirpputorilla on vielä eessä, ja mikä ei siellä muutu rahaksi niin lahjotan Hesyn kirpparille. Sen jälkeen alkaa olla kämpässä enää säästettävät kamat sekä sellasta roskiin menevää rojua (viimesiään vetelevää kattilaa ja paistinpannua ja mukia ja pyyhettä ja sälää ja sellasta), joilla pärjäilen loppuajan.

Tuntuu vähä hurjalta kun asiat alkaa tälviisii konkretisoitumaan. Että kalenterissa on tommosia merkintöjä et "sohva ja sänky lähtee" ja muuta. Vähäsen meinaa välillä iskee paniikki et mitä vittua miä oon tekemässä, mut ei sit kuitenkaa. Enempi on sellanen olo, et pääsispä jo menee. Mitä vähemmän aikaa lähtöön, sitä kärsimättömämmäks ( <-- vittu mikä sana) alan tulla.

Silti, on täs viel ihan riittävästi puuhaa. Ei nimittäin tuu aika pitkäks sitä menolentoo ootelles.

Hyttyset, nuo ovelat perkeleet

Kävinpä tossa lääkäriasemalla laittamassa rokotuksia kuntoon. Samassa yhteydessä työterveyshoitaja uteli matkasuunnitelmaa ja selvitteli sitten tuonne aasian suunnalle suositeltavia rokotuksia ja muita terveyshommeleita. Muistutti myös käsihygienasta (daaaaaa!) ja mistähän vielä.

Japanin aivokuume -rokotusta ehdottomasti suositteli, mutta koska riski kuitenkin aika pieni, ja rokotuksen hinta hirveä (vaatii 3 rokotuskertaa, noin sata euroa tsibale, eikä todellakaan mene työterveyshuollon piikkiin), en ala moisia piikityksiä ottamaan.

Malaria-estolääkityksestä oli pitkät lätinät, vaikka heti kärkeen ilmoitin etten ala sellasia napsimaan. Koska aa: olen matkoilla kauan, enkä todellakaan aio nappailla mitään lääkkeitä noin pitkää aikaa (en muutenkaan popsi pillereitä kuin äärimmäisen pakon edessä, oon vähä sellain anti-lääkitys-hihhuli), pee: estolääkitys maksaa helvetisti, see: suurin osa sitä aasiaa missä ehkä eniten aikaa vietän on matalan malariariskin aluetta (ks. kartta tos vieres, se on pöllitty täältä) ja dee: mikään estolääkitys ei anna 100% suojaa malariaa vastaan. Joten seikkailumielellä moskiittojen sekaan! Jos kuitenkin lähden jonnekin korkean malariariskin viidakoihin hillumaan, saatan sit hankkia sen kuurin jostain paikanpäältä. Myöskin, mikäli menen paikkoihin joista ei tuosta vaan sairaalaan pääse, hankin malariaan ensiapu-lääkekuurin valmiiksi. Jos malariahorkat iskee, niin niiden nappien avulla kaiketi pysyy tolpillaan sen aikaa kun kiirehtii lähimpään lasarettiin.

Otan siis harkitun ja tietoisen riskin. Älköön kukaan kuitenkaan seuratko miun esimerkkiä, vaan kukin ottakoot ite asioista selvää ja päättäkööt sitte mikä on se oman seikkailunhalun taso näitten hommien kanssa. Ei se mikään vitsailun ja leikin asia sit ole jos se malaria iskee, mutta toisaalta.... kotiinsa on moni kuollu. Ei kaikkea voi, eikä pidäkään, hysteerisenä pelätä. Shit häpens, jos on häpensikseen. (Täh???)

Niin malarian kuin jaappanialaisen aivokuumeenkin voi saada hyttysen pistosta. Sen lisäksi hyttyset levittää dengue-kuumetta, johon ei ole mitään ennaltaehkäisevää lääkitystä tai rokotuksia. Joten vaikka olis aivokuumerokotukset ja malariapillerit niin on enivei pelkästään ton denguenkin takia oltava kohtuullisen topakkana hyttysten pistoilta suojautumisen kanssa. Ja siinä hommassahan olen ilmiömäinen. Tsup-tsup siellä ja tsup-tsup täällä kun meitsi suihkii hyttyssuihketta like there's no tomorrow. Tulikohan viime kevään reissulla (noin 5 viikkoa, pääasiassa Indonesiassa) yhtään hyttysen tuikkausta? Ei muistaakseni. Muurahaiset kyllä tekivät hirveetä jälkeä ja meduusat iskivät tissiin, mutta hyttysistä ei koitunut harmia.

On ne silti yksiä ovelia perkeleitä. Räyh!