Ulkopuolinen tarkkailija matkoilla


Luin helevetin mielenkiintosen kirjan, Carl Hoffmanin matkakertomuksen The Lunatic Express. Tyyppi lähtee maaliman ympäri, ja matkustaa semmosilla riskaabeleilla kulkuneuvoilla, jotka on erittäin onnettomuusalttiita ja joissa ei minkäänlaisista mukavuuksista oo kuultukaan. Min kirjaplokissa varsinaisesta kirjasta enempi asiaa, mutta tääl reissuplokin pualella pitää viä aiheesta vähä jatkaa. Koska kirjassa oli paljon hienoja huomioita matkustamisesta yleensä, ja miullahan on aiheesta kuin aiheesta tietysti mielipiteitä, se on selvä.

Yleisen eksotiikan lisäks jännää tos kirjassa oli myös se, miten äkkiä tyyppi tottu sellaseen rähmäseen ja riskaabeliin matkustamiseen. Että koht ei tuntunu enää missään lojuu kolmee vuorokautta jossain ylibuukatussa ö-luokassa, missä suihkuista olla kuultukaan ja missä vessan virkaa toimittaa kusessa lilluva koppero jossain nurkassa. Ja ihmisten ystävällisyys joka paikassa oli melkosta, kalpeenaamasesta turistista piettiin porukalla huolta, oltii sitte Afrikassa tai Indonesiassa, ja köyhinki köyhä tarjos vähästään, millon kupposen teetä ja millon pientä purtavaa. Sen sijaan ku matkan lopussa tyyppi palas kotimaahansa, Ameriikan Yhdysvaltoihin, ni jo loppu ystävällisyys. Edes pyynnöstä ei kukaan suostunu vahtimaan tyypin nyssäköitä sen aikaa et vessassa kipasis, bussikuski meinas jättää tien poskeen jos ulkoili ilman lupaa ja tämmöstä, perusmeininkiä.

Länsimainen hyvinvointiyhteiskunta onkin paikka jossa ihmiset voi pahoin.

Vaikka matka kuinka eteni ja kaikenlaiseen tottu, ni kirjottajalla tuli kuitenki säännöllisin väliajoin sellanen valtava oman tilan ja oman rauhan tarve. Sillo piti pinkasta johonki majataloon vähäks aikaa pakoon kaikkee kuhinaa ja kontakteja. Ymmärrän niiiiiiin hyvin. Se on sellanen ihmisen perustarve, ainaki ku tullaan tuolta jänkältä misä on ylipäätään tilaa olla ihan vaan ittesä kanssa, jos haluaa. Täällä aasian maissa taas moista pidetään todella omituisena. Täällä ollaan laumasieluja, ja yksin matkusteleva saa olla koko ajan selittämässä tilaansa ja on jatkuvan ihmetyksen aihe. Ohan se erilaista tämmönen yksikseen porskutus, ku vaikkapa indonesialaiset on niin porukassa, et niitä majottuu kahen hengen bungalowiinki helpolla liki 10 ihmistä, eikä siinä jatkuva läheisyys ahista ketään. Mie tulisin hulluks, jossei ois mitään paikkaa mihin vetäytyä omaan rauhaan. Jumaliste.


Reissun aikana kirjailijalla on aikaa mietiskellä elämääsä, ja itteesä. Se on miusta yks matkanteon mukavimpia juttuja. Just että jollain bussilla menee 10 tuntia ja voi vaan tuijottaa ikkunasta ja antaa ajatusten laukata. Se sellanen matkustustranssiin vajoominen, asioien kelailu, siinä samalla ku ikkunan takana maisema vilisee. Sellanen transsi ei onnistu ku yksin reissatessa, ja vaatinee se muutenki tietynlaisen luonteen, että kestää omia ajatuksiaan. Vaatinee se ehkä vähän rohkeuttaki, olla sillälailla yksin oman päänsä kanssa, ilman että blokkaa kaiken siel vellovan kuonan ohjaamalla ajatukset ihan johonki muualle (esmes lukemalla tai jauhamalla paskaa kenen kanssa tahansa joka suostuu juttuseuraks). Ja vaatii se myös sellaset matkanteon olosuhteet, ettei tarvi joka sekunti kiljua kauhuissaan ku rämisevä kulkupeli meinaa vetää kurvissa jyrkänteeltä alas tai törmätä vastaan tulevaan rekkaan tai jotain vastaavaa.


Muutaman kohan kirjasta oikee haluan tähän laittaa jakoon. Kuvatexteissä oleva textin typistys ja kymitys on omaani. Sori.

Ku siä matkustat, ni siä kuvittelet et jätät sen vanhan ittes taakses. Mut ans olla ku tulee nälkä ja väsy ja kolotus siä bussin penkillä kökkiessä, ni sillo se vasta se oikea itte esiin tuleekii...blah blah blah... oon yrittäny olla eri asioita eri ihmisille, et välil oli vaikia muistaa et kuka miä oikee oon. Mut tääl miä pystyn olee ihan vaa miä itte, onnelliin, ihan vaa ittestäni riippuvainen, tyytyväinen...blah blah blah.....tää elämä on just myös todellista, muistutus siitä, et onnellisuus ei oo kaikkia ulkosia mukavuuksia, vaan justiisa tässä ja nyt, miussa ittessäni.

Kyllä, yhdyn ylläolevaan, ainakin siltä osin, että reissaaminen saa huomaamaan mistä ne hyvät fiilikset oikeesti löytyy. Loppujen lopuks onnellisuus ei kasaannu siitä et siul on pähee titteli ja tärkee asema ja hyvä liksa ja komee auto ja merkkikledjut ja hyvännäkönen seurustelukumppani ja vitun iso taulu-tv ja oot skeneis ines ja kuumis bileis aina paikalla. Kyyyyllä, elämä on helpompaa jos on materialistiset puitteet kunnossa, mutta ei sellanen ulkopuolisen sälän tuoma mukavuus loppujen lopuks tee elämästä ihanaa, jos siä oot kuiteski sisältä ihan tyhjää täynnä ja paskana ja onneton.

Ja joo, tavallaan sitä tämmöselle pitkälle reissulle lähtiessä ajatteli, että nyt jää vanha paska taakse viuh ja matkaan lähtee toisenlainen tyyppi aivan. Se ei ehkä ihan niin helpolla käyny, kyllä se aikansa otti, että oikeesti rupes ruuvit päässä asentumaan uuenlaisesti. Toki oon sitä mieltä, et kun vajaa 2 vuotta sitte päätin että lähen, ni jo heti sen päätöksenteon jälkeen miussa tapahtu muutos, ainaki sellanen jonka itte huomasin. Putos sellanen taakka päältä kokonaan, olo keveni, tuli valtava helpotus siitä, et vittu, imekää munaa kaikki, nyt teen just vihdoinki tismalleen niinku itte haluan enkä kuuntele järkipuheita, en ees omaa järkeeni. Once in a lifetime, veän järjen sijasta tunteella.


... pako on niin iso osa miun elämää. Se oli aika karu havainto...blah blah blah... Totuushan on, että miuta pelottaa, et jos ihmiset oikeesti tuntis miut, ni ne luikkis pakoon, enkä miä oo oikeen kokenu et kukaa ois miuta pitkään aikaan tuntenu tahi ymmärtäny. Ku miä oon piilottanu itteni kaikilta ja pitäny kaikki kaukana...blah blah blah...

Kyllä, matkustaminen on pakoa. Pakoa arjesta, kylläkyllä. Pakoa oravanpyörästä, juujuu (mikä vittu muuten on ORAVANpyärä? Oon nähny marsuil ja hampstereil ja hiiril sellasii juoksupyörii mut orava ei oo Hietsun hautuumaallakaan tullu ikänä fillarilla vastaan). Pakoa mistä millonkin, itte kullekin.

Miä pakenin... mitähän miä oikeen pakenin. No joo, talvea ja muuta sellasta ittestään selvää mitä ny Mordorista aina karkuun lähetään, joojoo. Pakenin myös vastuunkantamista, pakenin muitten vaatimuksia miuta kohtaan ja mitä vielä. Ehkä eniten pakenin sitä elämää, jota Mordorissa elin. Kun tuntu että kaikki junnas paikallaan, vuodesta toiseen: sama asunto, sama duuni, samat baarit, samat vitsit, samat kaverit, samat pändit, samat sapuskat, samat panot, samat festarit, samat kriisit, samat vitutukset, samasamaSAMASAMA. Ja tuntu, että vaikka ikäänku tahtotilaa oli muuttaa elämää, ni en osannu, en löytäny keinoja tai en vaan siihen muutokseen kyenny, koska oon nössö ja kuuntelen liikaa muita ihmisiä ja oli helpompaa pysyä siinä jumissa ku ruveta muuttamaan asioita. Tilanne vaati potkun omaan perseeseen, rajuja tekoja, ja kunnolla välimatkaa, kaikkeen. Johan alko elämä muuttumaan, jumalauta.


...Kaikissa, luulen, elää sellanen jännite et kaipaanks miä nyt kotia vai jotaa ihan muuta jännää. Myä kaikki halutaa turvaa, ja myä halutaa myäs seikkailua, se on ikäänku se tuttu ja se vieras koko ajan kamppailees et kuka tätä tsoistikkiä täs oikee heiluttaa...blah blah blah...

Niin. Tämä aihe on nyt ollu miulla ajankohtanen, kun oon käyny hirveetä temmellystä pääni sisällä tuon väistämäti edessä olevan Mordoriin paluun suhteen. Oon saattanu lilluu tuos uima-altaas ja hekumoia tuntikaupalla siitä ajatuksesta et oih Mordor, miun kissat taas asumaan miun kans jee, saan oman kodin, siel on KEITTIÖ, on jääkaappi ja hella ja uuni, ja kaupasta saa rahalla, senku hakee vaan, ni raejuustoa ja karpalolonkeroa ja pestokastiketta ja perunapiirakoita ja suolakurkkuja ja juustonaxuja ja paastojulleroita ja kasvisnakkeja ja juustoraviolia ja fetajuustoa ja ja ja.... mainitsinko jo raejuuston? Ja sit käy töissä ja saa kuukausipalkkaa ja sit viikonloppuna voi käyä kattomassa ku ihkaelävät Von Hertzen Brothersit soittaa livenä musiikkia ja voi mennä kattomaan mitä Turmion Kätilöien kuumalla Rottamaisella Näädällä on täl kertaa päällä (vai onko mitään??!!) ja voi mennä kikattamaan Viikatteen keikalle ku Kaakatteen Villellä on niin hyvät jutut. Ja vois mennä Looseen Karmilan kanssa jauhamaan paskaa ja  ryystään gintonikkeja valomerkkiin saakka ja sitte vois olla jatkot Ykällä ja Jonnalla ja katottais sata kertaa ripiittinä jotain hienoja musavideoita ja aamulla heräis omasta makuukammarista ja kömpis vessaan, ja heti kuuluis olkkarin sohvalta Camipamin ärhäkkää rähinää jos hiukankaa joku ovi kolahtaa sillee että se herää ennen aikojaa. Ja sitte tilattais pizzaa.

Tuommosta saatan niiku hekumoia joskus, mutta sitte muutaman tunnin päästä henki salpautuu ja tulee järjetön ahistuskohtaus. Et hyi vittu, kiinteä koti ja pitää ostaa kattiloita ja hankkia sänky ja miul ei oo mitään ja mikään ei oo ilmasta ja sit samojen naamojen kanssa samoihin baareihin kattomaan tuhannettaviidettäsadatta kertaa saman saatanan Kotiteollisuuden keikkaa ja krapula kestää viikon ja päivänvaloa ei nää ku työhuoneen ikkunasta ja räntää sataa ja pitää käyttää sukkia ja kenkiä ja vittu miä en jaksa.

Se oman kodin suoma turva ja rauha ja oma reviiri ja omat kissat ja oma keittiö, ihana ajatus. Mutta samalla varsinki se ajatus siitä asunnosta on ihan  kammottava, se tuntuu liian sitovalta, kuin naulalta arkkuun.

Ja ne sellaset hauskat huuruset ja hepulikohtausten hysterisoimat baari-illat hyvien kavereitten kans (jos niitä vielä on), niitä kyllä kaipaan, hiukan. Jos ois teleportaatio, ni yheks viikonlopuks vois portata Hesaan ördään. Ja se riittäiski sitte varmasti pitkäks aikaa. 


...suojamuuriensa laskeminen, se on pelottavaa. On ironist, et moni meist lähtee mielummin lipettii, et myä ei niiku sallita ittelemme sitä mitä eniten sialumme syvyyksissä kaivataan. Ulkomaitten ja muitten kulttuurien vetovoima on aina ollu sitä sellasta pakoo, mutta myös muutosta, pelastusta, löytämistä. Ihmiset, joil on sellain fiilis et ne ei niiku kuulu joukkoon, ne on jo kauan paennu eksotiikkaan. Mut ehkä se johtuu siitä, et siäl eksoottisis kaukomais niien ei koskaan tarvi ottaa sitä riskiä et tarttis avautua ja luottaa....

Nii. Miulla on ollu jo pitemmän aikaa, ennen reissuun lähtöä siis ja yhäkin juu, sellanen aika ulkopuolinen ja vammanen olo. Se on ajanu välillä oikee masennukseen ku vituttaa ettei osaa olla niiku muut on. Ja sit välillä taas toi fiilis antanu sellasta isoo kiksii et oonpahan ainaki omanlainen enkä mikään laumasielu, joka lukee akkojen lehistä et mites tänä keväänä pitäs elää. Vaikka kyllä yhäkin joskus tulee sellasia epätoivosia olotiloja et miten miä oon vittu tämmönen, miksen osaa olla tommonen toisenlainen. Mutta kyl täs on aika hyvin tullu nyt viimeisteltyä sellanen ittesä hyväksyminen tämmösenä jälkeenjääneenä, itekseen viihtyvänä, tunnevammasena ja sosiaalisilta taidoiltaan aika köpönä friikkinä. Näillä mennään, hamaan loppuun saakka.

On totta tuo, että tääl reissussa on helvetin helppoa olla omanlaisensa, ja vaikka välillä pelleillä ja olla toisenlainen aivan, kun ei tarvi ketään päästää lähelle ja jos joku alkaa liian lähelle tupata, et alkaa oikee ahistaa, ni ainahan on mahollisuus pakata kapsäkki ja vaihtaa maisemaa. Uuessa paikassa varsinki voi aina olla mitä vaan, kukaa ei tunne siuta, ketään et näe ehkä enää koskaan, voit olla just niiku huvittaa eikä tarvi vittujakaan vaivata mieltä sillä et ei herraisä perkele, miulla oli housun takamuksessa purkkaa, mitähän nuo nyt miusta ajattelee, voi kamala sentää, elämä on piloilla, haluan kuolla, aargghh. Miusta on mahottoman vapauttavaa se, ku kukaa ei tunne siuta eikä tiiä siusta mitään. Siinä saa sellasen näkymättömyyden olotilan, varsinki jossain isos kaupungis ku käy pyärähtämäs. Miusta se on ihana tunne.

Ihmisii on monenlaisii, on samanlaisii ja on toisenlaisii. Nii.

Minä tykkään matkalla olemisesta, senhän tietää kaikki. Siinä on hienoa vapauden ja sellasen aikatauluttomuuden ja vastuuttomuuden lisäks myäs se, että jos tunteeki ittesä ulkopuoliseks, niin kovin että alkaa oikee häiritteen, ni siihen on sellanen helppo selitys. Ku ulkopuolinenhan miä tässä olen, ku kaukana ulkomailla olen. Vaikka kuinka tässä Hiekkakikkareella jumitan ja rastajätkät kuttuu sisteriks ni ei tässä missään inessä skenessä olla. Ulkopuolisen tarkkailijan asemissa, lähinnä. Ja se sopii miulle oikein hyvin.


Nii, ja arvakkaa muuten mitä? Ootte ehkä arvannu jo, mutta miun asiathan on ratkennu nyt silläviisiin, että ihan justiisa ei tarvitte Mordoriin lähtee puurtamaan. Asioilla on tapana järjestyä, ja niinhän ne teki tälläki kertaa. Vastuutonta vapautta on viäl siis useita kuukausia jälellä. Nyt voi tehä suunnitelmia, ilman että koko ajan on sellanen lopunajan hönkäys selän takana. Ei tarvitte nyt vähään aikaan ees ajatella palaamista yhtään mihinkään. Niin siistii! Kert jos asiat ois menny niiku alkuperästen plänien mukaa ni täs ois todellaki viimiset hetket menossa, ja paluu Mordoriin ois eessä ihan muutaman viikon päästä. Mut nytpä ei ookkaa! Joskus syksyllä sitte! Matka jatkuu (ens viikolla jo tapahtuu piäni perseen nosto tästä Hiekkakikkareelta, ömeising!) ja elämä o hianoo! Meinaan haleta onnesta! Olen onnenpossu!


Mutta nyt miun pitää polkasta suklauspuljulle. Meri kutzuu, miä kuuntelen! Ja kyllä, psilmäkulmassa on kuin onkin nyt ihan oikeesti pilkkeenä dive master -hommat ja kaikki. Saatana! Mutta niist asioist lisää joku toinen kerta. Molskis ja loiskis!


Kommentit

Anonyymi sanoi…
Vähänks hianoo! Saat pysyy siel pitämäs kissoist huolta ja muutenkii! Ei tänne oo mitäänt tarvetta varmaan pyrkii, kauhiat kinokset vaikka on muka kevät ja huhtikuu.

liz
Anonyymi sanoi…
Hienoa, että matkasi on saanut jatkoa! Toivon, jatkuvan tuostakin! Kannattaa kulkea unelmia kohti. :)

Ymmärrän hyvin ajatuksiasi paluusta. Se ei varmasti tule olemaan helppoa. Toivon, että lähipiirisi on viisasta porukkaa ja ymmärtää ajatuksesi. Vaikka eihän sitä sellainen voi ymmärtää, joka ei ole itse kokenut samaa mukavaa elämää iloisten ja positiivisten ihmisten joukossa mailmalla.

Me ulkosuomalaiset joudumme niin usein kohtaamaan sen ettei mukavasta elämästä mailmalla saisi puhua. Tuo on niin väärin. Itse olen kyllä puhunut ja jotkut ystävät ovat hyljänneetkin. Suku on pahin. Juuri vasta sain kovat moitteet kun kehuin asioita uudessa kotimaassani. On niin paljon ihmisiä jotka ajattelevat Suomen olevan paras paikka mailmassa asua, ollen asiassa väärässä.

Terveisin,
ulkosuomalainen neljän Kissansa kanssa
Patzy sanoi…
Tuo on muuten melkosen totta tuo, että Suomen arvostelua ei hyvällä katota. Tai saahan kyllä asioista marista ja valittaa, jos siellä asuu, kuhan ei erehy samalla kehumaan jotain muuta maata. Mutta ulkopuolelta on turha huuella, oikeus kitisemiseen menee kun maasta poistuu. Vaikka vasta välimatkan päästä, ukopuolisin silmin, vertailukohtia koettuaan, kunnolla näkee millanen synkkä perseenreikä tuo Mordor pahimmillaan on.

Miusta Suomi on kuiteski ihan kiva mesta, kesäsin ainaki, ja siellä on paljon hienoja juttuja ja kivoja asioita ja olen ehottomasti mieluiten suomalainen ku joku muunmaalainen. Se ei silti tarkota sitä, ettenkö viihtyis jossain muussa maassa ja kulttuurissa paremmin ku siellä.

Ja kyllä välillä kaipaan sellasta suomalaista mörököllimeininkiä. Ku aina ei jaksa sitäkään, että ihmiset on ilosia ja meininki lepposaa. Sillo kaipaa sitä semmosta et kukaan ei kato kohti eikä varsinkaan moikkaile tuntemattomia eikä varsinkaan hymyile. Niinä hetkinä voi kyllä onneks vetäytyy omiin oloihinsa mököttämään ja oottamaan olo menee ohi.

Tsekkaa myös nämä

Madafakin MATI LAMPU!

Hiekkakikkareen kuulumiset: kobra, kissabile, siämenneste, vuohet

Naapurin vuohet kävi kylässä

Hei me rakennetaan!

Työlupauutiset