Kaksi vuotta, eikä suotta

Siitä on tänään päivälleen tismalleen kaksi vuotta kun Mordorista läksin. Se on toisaalta helvetin pitkä aika. Mutta toisaalta kaks vuotta on menny sairaan nopiasti. Tavallaan tuntuu niiku just vasta oisin lähteny, tavallaan tuntuu, että siitä on ikuisuus kun oon viimeks Helsinkin katuja tallonu.

Sillon kaks vuotta sitte ku helvetin aikasin aamulla pahrustin Asshole selässä kalliossa kohti bussipysäkkiä, lentokenttäbussia vartomaan, ni en ois voinu kuvitellakaan että kahen vuoden päästä tänä samana päivänä, marraskuun eka, oon yhä kaukanapoissa. Että oon edelleen Hiekkakikkareella, asun täällä omassa huushollissa, oon töissä (tuurauspäivä ät Pantai Karang tänään). Ja että miulla ei oo tulevasta hajuakaan, ei paluupäivämäärää horisontissa.

Ois ollu kyllä hyvä, jos oisin sillon jo tienny että tässä käy näin. Oisin voinu elää hiukan toisin ja oisin voinu pedata asioita jo aiemmassa vaiheessa sille mallille, että tänne jämähän. Mutta turha märehtiä semmosia. Miä uskon semmoseen, että ihminen tekee elämän isoja päätöksiä justiisa sillon kun on niihin valmis, eikä hetkeekään aikasemmin. Miä en ollu valmis ees reissuun lähdöstä päättämään, ennenku loppukeväällä 2011. Miä en ollu valmis lähtöön, ennenkun sillon marraskuun eka 2011. Miä en kyenny päättämään tälle tielle jäämisestä ennenku viime heinäkuussa. Siks on turha jossitella ja miettiä, mitä kaikkea ois tehny toisin jos ja jos ja jos. Ei elämässä muutoinkaan voi painaa kelausnappulaa taaksepäin ja tehä asioita uusiks. Jälkiviisaus on vitsaus, jolle ei piä antaa valtaa. Kaikella on tarkotus ja muita latteuksia.

Asiat meni näin, täällä ollaan, oon onnelliin ja tyytyväin elämääni tässä ja nyt. Se on tärkeintä, se on parhainta.

Puoli vuotta sitte mie kirjottelin fiiliksiä, niiku oon puolivuosittain tavannu tehä. Puoli vuotta sitte tunnelmat oli vähän ristiriitaset. Sillon elin vielä siinä luulossa, että loppu lähenee, paluu Mordoriin siinti siä horisontissa, oli valtavia ahistuspuuskia ja välillä toivoton olo. Elämästä piti nauttia hiukan hampaat irvessä, kun meininki oli se, että viimisiä kuukausia onnellisena elellään, kohta pitää palata tuottavaksi jäseneksi länsimaiseen yhteiskuntaan. Hankkia kotiin kattiloita ja ruveta käymään oikeissa töissä. Semmonen synkkä alavire oli kaikessa mukana.

Kyllä miulle jo sillon oli aivan selkeenä mielessä se, että miä haluan elämän tänne. En vaan sillon vielä uskonu että se järjestyis ilman pakollista visiittiä Mordoriin. Mietin sillon, että paluu on pakko, on mentävä töihin, säästettävä rahaa, järjestettävä asiat uutta lähtöä varten, jääminen tälle tielle - semminkin kun rahat loppuu - on sula mahottomuus.

Useiden unettomien öitten jälkeen miä heinäkuun alussa sitte sain kakastua ittestäni ulos, että vittu miä mihinkään täältä lähe. Siinä kohin kaikki oli auki. Ei ollu omaa huushollia eikä tietookaan mistä elantoa alkais riipimään. Mutta uskoin vaan sokeena siihen, että jos näin on tarkotettu, ni asioilla on kyllä tapana järjestyä. Ja jos asiat ei järjesty, ni tiiänpä sitte senkin, ei tarvitte jossitella jälkeenpäin et mitenköhän ois käyny jos ja jos.

Miä ihmettelen yhä, että uskalsin tehä tämmösen ratkasun. Oon aina ollu niin kontrollifriikki ja natsi, sellain jolla on aina joku viisivuotissuunnitelma ja rahaa pankkitilillä ja järki päässä ja joka tuhahtelee kaikenmaaliman hipeille jotka ei käy töissä ja maksa veroja ja elä niiku KUNNON IHMISEN kuuluu elää. Että miten kuitenki rohkenin jäähä täysin tyhjän päälle jonneki helvetin kaukaselle saarenkäkkänälle persaukisena patsastelemaan et trallallaa, en tiiä mistää mitää mutta so what!

Se vaati sen reilut puoltoista vuotta etäisyyttä ja irtautumista, lorvailua, makoilua ja huolettoma elelyä, että olin valmis tämmöseen. Se puoltoista vuotta ennen päätöstä jäämisestä opetti paljon. Se opetti, että vähällä pärjää ja eikä elämässä oikeesti oo järin paljon välttämättömiä, tärkeitä asioita, joita ilman ei vois olla. Opin, etten tarvi kauheesti vaatteita ja roinaa. Opin, ettei maailma lakkaa pyörimästä vaikken oo mukana kaikissa kuumimmissa kemuissa. Opin, etten lakkaa olemasta vaikken oo jokaisella Von Hertzen Brothersin tai Mokoman tai Kotiteollisuuden keikalla ördäämässä. Opin, että Von Hertzen Brother, Mokoma ja Kotiteollisuus, nekii pärjää ilman miuta (vaikka heil on varmaan ollu vaikiaa). Opin luopumaan ja luovuttamaan, niin asioista ku ihmisistäki. Elämä jatkuu, siellä sekä täällä, ilman miuta tahi miun kanssa.

Kun nuo asiat oli ottanu jakeluun, ni tänne jäämisessä ei ollu enää juurikaan mitään henkistä vaikeutta. Ei tullu oloa, että luopuis jostain jos jää. Oli enemmän olo, että luovun kaikesta jos jätän elämän täällä kesken ja palaan siihen mistä pois läksin. Eikä tuo jäämispäätös oikeestaan mitään rohkeutta vaatinu. Miuta pelotti se Mordoriin paluu niin perkeleesti, että tämä jääminen on ollu ehkä enempi semmonen nynnyilyratkasu. Paluu Mordoriin ja oikeaan todelliseen arkeen, se jos joku olis ollu rohkia teko.

Nyt miulla on täällä elämä, eikä mikään loputon loma enää. On kivaa ja tykkään tästä miun laiffista täällä. Välillä on olo, että pitää ittiänsä oikeen nipistää, että onko tää tottakaan, että saan olla täällä ja elää tälviisii. Kun tää tuntuu niin epätodelliselta, sellaselta mistä vaan katellisena lukee lehistä, että joku onnenpossu on tämmösen ratkasun tehny, mokomakin saatanan vastuitaan pakoileva hippi. Että nyt se olenki miä, jolle tämon ihan todellisuutta ja josta jotkut on jopa lehestä lukenu. Ei meinaa aina todeks uskoo.

Jossain kohin mietin, että mistäs sitä ihminen nyt sitte haaveilis kun jo elää unelmaansa. Miä kerron sen teille nyt. Miä haaveilen Helsingistä.

Haaveilen viikon parin visiitistä Hesaan. Et näkis millasta siel on nyt, et sais kuulostella miltä miusta siellä tuntuis. Et tapais ja näkis kavereita, varsinkin heitä joita en oo kahteen vuoteen nähny, ne saatanan munapäät jotka ei saa hinattua perseitään tänne Hiekkakikkareelle. Et pääsis kattomaan livepändejä, jotka ei soita regeitä eikä varsinkaan coverina Lemon Treetä.  Et sais juua jääkylmää karpalolonkeroa jäillä ja limeviipaleella. Sais syyä purkkikaupalla raejuustoa ja rouskutella sata palaa hapankorppuja. Näkis komeita mordorilaisia miähiä, herraisä, kalsonkit ois varmaan kroonisesti ihan solmussa.

Semmosesta haaveilen. Helsingistä.

Että piti tämäkin päivä nährä!

Tämmösessä toimistossa kun saapi olla töissä ni aivan jees