Viikon toiset hautajaiset

Nyt kuoli pieni Eini! Miä hajoan!

Eini oli jo pari päivää vähän sellain hidas, ei ollenkaa niiku kissanpoikasen kuuluu olla. Mutta söi ja joi ja noin, ei merkkejä flunssasta tai mitään, nukku vaan normaalia enempi ni emmiä sen enempää sitte tajunnu huolestua. Eilen kuiteski hän rupes oksentelemaan ja oli niin vetelä että jo kävi mielessä että asiat ei oo nyt ollenkaa hyvällä tolalla. Mutta hän joi kyllä, ihan itekin, välillä ruiskulla autoin kans, ettei näivettyis. Antibioottia annoin ja aattelin toiveikkaana, et josko aamulla ois parempi. Miun viäreen käpertyneenä hän illalla torkahti ku ruvettiin unille.

Tää aamulla havahuin hereille jo ennen aurinkonnousua, oli vielä pimeetä. Vaistosin jotenkii että nyt asiat on päin helvettiä. Eini ei ollu sängyssä enää, missä se on joka aamu ollu raukeena venyttelemässä ku oon heränny. Sen sijaan Eini retkotti huoneen nurkassa pyykkikorissa, oli ihan voimaton, ei kyenny seisomaan eikä pitämään päätään ylhäällä. Oli ihan kuivettunu, nestehukkanen. Pistin saman tien pikkuneidin tiputukseen ja annoin antibioottia, toivoin ihmettä.

Lombokille lääkäriin säntäämistä en ees ajatellu, Eini oli niin heikko että kattoin tärkiämmäks tehä hänen olonsa mukavaks. Sen verran olen kuolevia kissoja nähny, aivan liikaa jo, että kyllä miä sisimmässäni tiesin, että on jäähyväisten aika. Kyllä sen kissasta näkee kun se on luovuttanu ja Eini oli jo hyvää matkaa menossa Vihreemmille Niityille. Silittelin, juttelin, kiittelin tästä lyhyestä visiitistä minkä Eini miun elämään teki ja vollotin naama kirjavana.

Kymmenen hujakoilla Eini veti viimosen henkäyksensä, hiljaisesti, rauhallisesti, ja kuoli. Pitelin häntä vielä tovin sylissä ja silittelin ja ulvoin silmät päästäni. Sitte laitoin Einin kangaskassiin ja lähin takapihalle kaivamaan hautaa. Sinne, aidan viereen, puun varjoon, Einin hautasin.

Kuuessa päivässä olen haudannu kaks miun kissaa. Marlin viime lauantaina ja nyt Einin.

Miä olen niin paskana.

Pienen kissan elämä loppui

Siellä lepää Eini